Hyvää uutta vuotta!
Ou!My!God!
tiistaina, joulukuuta 31, 2013
torstaina, elokuuta 11, 2011
Tubstsurda!
Olin niin helvetin hukassa. Sitten eksyin tänne. Totesin, että ei ole suinkaan helppo eksyä omaan blogiinsa, varsinkaan, jos on ollut sieltä poissa esim. vuoden tai jotain ja on valmiiksi hukassa jo ennestään. En muistanut käyttäjätunnustani saati sitten salasanaani. Niinpä googletin oman blogini ja sieltä löysin muistisäännön, jonka perusteella minun taliaivoisen kottaraispäästäisen olisi muka pitänyt oivaltaa, mitkä ne nuo maagiset taikasanat olivat. Mutta en vain enää muistanut, mitä tuo muistisääntöni tarkoittaa.
Niinpä jouduin täydelliseen paniikkiin. Yritin etsiä lohdutusta pornosivuilta, Setasta ja uudesta 1500-sivuisesta raamatusta. Tämä seikkailu kesti seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Sitten rukoilin kaikkia tuntemiani jumalia ja epäjumalia ja rangaistukseksi tästä jouduin koomaan. Herättyäni paastosin 41 päivää, vaelsin erämaassa, sain hirveän ripulin ja minua pisti ampiainen. Sitten googlasin "Sun äitis" ja kun vihdoin näin tutun Sun äitis -blogin, rauhoituin heti.
Täynnä mielenrauhaa ja jaloja ajatuksia aloitin uuden rynnäkön kohti vanhaa blogiani. Jouduin luomaan uuden sähköpostin, vaihtamaan salasanan ja kirjoittamaan kymmeniä kertoja kummalliselta näyttäviä kirjaimia, joista en ole koskaan saanut mitään selvää. Lopulta kirjoitin sanan tinginga ja se oli mitä ilmeisemmin oikein, sillä BAM! olin taas blogissani! Minä kurja syntinen olin pelastunut! Armo oli langennut otsasuortuvilleni! Olin siis vihdoin päässyt tänne mutta en yhtään tiennyt miten. En tiedä pääsinkö sisään vanhalla vai uudella käyttäjätunnuksellani ja salasanallani vai millä. Koska asia kuitenkin kiinnosti minua kovin, en malttanut mieltäni, vaan kirjauduin ulos. Kesti tunnin (ja nyt en valehtele!), kun taas kokeilin uusia ja vanhoja luomiani salasanojani ja tunnuskombinaatioita. Lopulta vaihdoin uudelleen kaikki muistamani ja unohtamani salasanat ja tilasin ne kännykkääni, tein Google-tilin ja arvasin infernaalisen kirjainyhdistelmän oikein tällä kertaa noin kymmenennellä yrittämällä (tällä kertaa oikea sana oli tubstsurda) ja BAM! Nyt olen siis taas täällä!
Nyt siis olen melko varma, että olen löytänyt sekä kadonneen mielenrauhani että kaikki kadonneet salasanani. Kirjoitin ne lyijykynällä erinäisiin paperilappuihin, joita ripottelin ympäri asuntoani.
Ilokseni huomasin, että Junik oli käynyt täällä. Kirjoitin heti hänen uuden bloginsa osoitteen, jonka unohtamani osoitteen hän muuten oli vaihtanut. (Armoa!) Kirjoitin sen ylös taas lyijykynällä erinäisiin paperilappuihin, joita ripottelin ympäri asuntoani.
Sitten totesin surukseni, että Jäädykepiirikunta ei ollut vieläkään tehnyt orgastista ylösnousemusta. Vajosin itsesääliin ja otin päivittäisen masennuslääkkeeni, minkä jälkeen hieman piristyin. Kävin Krapulablogissa, jota Vt oli päivittänyt viimeksi vuosi sitten. Tämä oli samalla kertaa sekä lohduttavaa että masentavaa. Lohduttavaa siksi, että Vt:kään ei ollut päivittänyt blogiaan pitkään aikaan. Masentavaa taas siksi, että Vt:kään ei ollut päivittänyt blogiaan pitkään aikaan.
Kävin myös muutamissa muissa blogeissa, mm. Rahinassa, jonka runot minua aina oudon okkulttisesti rauhoittavat. Nyt olen oikeastaan yhtaikaa sekä rauhallinen, orgastisen innostunut ja muutenkin täynnä iloa, toivoa ja elämäntarmoa.
Tästä tulee hyvä vuosi, ja nyt on vasta elokuu!
Oikeastaan asia, mikä johdatti minut takaisin tänne blogiini oli se, kun eksyin lukemaan Hikipedian artikkeleita Evoluutiosta ja Saatanasta. Aloin niitä lukiessani kaiholla muistella kaikkia kadonneita tai muuten vain kadotettuja huumoribloggaajia. Noita lukiessani siis mieleeni palasi ajat, joita vietin täällä blogissani kauan, kauan sitten.
Oikeastaan minulla ei siis ollut mitään sanottavaa, ihan vain ikävän kaiho munaskuissani kiiruhdin luoksenne. Aina ei tietysti tarvitse mitään sanoakaan, koska pelkässä olemisessakin on jo tarpeeksi. Tai niin kuin minulla on aina mykälle vaimolleni tapana sanoa: Ei se mitään haittaa, ettet mitään sano. Riittää kun vain olet siinä. Tai ainakin noin sanoisin, jos minulla olisi mykkä vaimo. Tai ainakin, jos se olisi hotti chigu.
Mutta nyt olen siis jälleen täynnä kaihoa ja lempeitä ajatuksia, mieleni virtaa menneisyyden jaloissa muistoissa ja sielussani läikehtii jo lopetettujen tai kohta lopetettavaksi aiottujen huumoribloggajien lempeä muisto.
Niinpä jouduin täydelliseen paniikkiin. Yritin etsiä lohdutusta pornosivuilta, Setasta ja uudesta 1500-sivuisesta raamatusta. Tämä seikkailu kesti seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Sitten rukoilin kaikkia tuntemiani jumalia ja epäjumalia ja rangaistukseksi tästä jouduin koomaan. Herättyäni paastosin 41 päivää, vaelsin erämaassa, sain hirveän ripulin ja minua pisti ampiainen. Sitten googlasin "Sun äitis" ja kun vihdoin näin tutun Sun äitis -blogin, rauhoituin heti.
Täynnä mielenrauhaa ja jaloja ajatuksia aloitin uuden rynnäkön kohti vanhaa blogiani. Jouduin luomaan uuden sähköpostin, vaihtamaan salasanan ja kirjoittamaan kymmeniä kertoja kummalliselta näyttäviä kirjaimia, joista en ole koskaan saanut mitään selvää. Lopulta kirjoitin sanan tinginga ja se oli mitä ilmeisemmin oikein, sillä BAM! olin taas blogissani! Minä kurja syntinen olin pelastunut! Armo oli langennut otsasuortuvilleni! Olin siis vihdoin päässyt tänne mutta en yhtään tiennyt miten. En tiedä pääsinkö sisään vanhalla vai uudella käyttäjätunnuksellani ja salasanallani vai millä. Koska asia kuitenkin kiinnosti minua kovin, en malttanut mieltäni, vaan kirjauduin ulos. Kesti tunnin (ja nyt en valehtele!), kun taas kokeilin uusia ja vanhoja luomiani salasanojani ja tunnuskombinaatioita. Lopulta vaihdoin uudelleen kaikki muistamani ja unohtamani salasanat ja tilasin ne kännykkääni, tein Google-tilin ja arvasin infernaalisen kirjainyhdistelmän oikein tällä kertaa noin kymmenennellä yrittämällä (tällä kertaa oikea sana oli tubstsurda) ja BAM! Nyt olen siis taas täällä!
Nyt siis olen melko varma, että olen löytänyt sekä kadonneen mielenrauhani että kaikki kadonneet salasanani. Kirjoitin ne lyijykynällä erinäisiin paperilappuihin, joita ripottelin ympäri asuntoani.
Ilokseni huomasin, että Junik oli käynyt täällä. Kirjoitin heti hänen uuden bloginsa osoitteen, jonka unohtamani osoitteen hän muuten oli vaihtanut. (Armoa!) Kirjoitin sen ylös taas lyijykynällä erinäisiin paperilappuihin, joita ripottelin ympäri asuntoani.
Sitten totesin surukseni, että Jäädykepiirikunta ei ollut vieläkään tehnyt orgastista ylösnousemusta. Vajosin itsesääliin ja otin päivittäisen masennuslääkkeeni, minkä jälkeen hieman piristyin. Kävin Krapulablogissa, jota Vt oli päivittänyt viimeksi vuosi sitten. Tämä oli samalla kertaa sekä lohduttavaa että masentavaa. Lohduttavaa siksi, että Vt:kään ei ollut päivittänyt blogiaan pitkään aikaan. Masentavaa taas siksi, että Vt:kään ei ollut päivittänyt blogiaan pitkään aikaan.
Kävin myös muutamissa muissa blogeissa, mm. Rahinassa, jonka runot minua aina oudon okkulttisesti rauhoittavat. Nyt olen oikeastaan yhtaikaa sekä rauhallinen, orgastisen innostunut ja muutenkin täynnä iloa, toivoa ja elämäntarmoa.
Tästä tulee hyvä vuosi, ja nyt on vasta elokuu!
Oikeastaan asia, mikä johdatti minut takaisin tänne blogiini oli se, kun eksyin lukemaan Hikipedian artikkeleita Evoluutiosta ja Saatanasta. Aloin niitä lukiessani kaiholla muistella kaikkia kadonneita tai muuten vain kadotettuja huumoribloggaajia. Noita lukiessani siis mieleeni palasi ajat, joita vietin täällä blogissani kauan, kauan sitten.
Oikeastaan minulla ei siis ollut mitään sanottavaa, ihan vain ikävän kaiho munaskuissani kiiruhdin luoksenne. Aina ei tietysti tarvitse mitään sanoakaan, koska pelkässä olemisessakin on jo tarpeeksi. Tai niin kuin minulla on aina mykälle vaimolleni tapana sanoa: Ei se mitään haittaa, ettet mitään sano. Riittää kun vain olet siinä. Tai ainakin noin sanoisin, jos minulla olisi mykkä vaimo. Tai ainakin, jos se olisi hotti chigu.
Mutta nyt olen siis jälleen täynnä kaihoa ja lempeitä ajatuksia, mieleni virtaa menneisyyden jaloissa muistoissa ja sielussani läikehtii jo lopetettujen tai kohta lopetettavaksi aiottujen huumoribloggajien lempeä muisto.
Tunnisteet: skootterit
maanantaina, kesäkuuta 21, 2010
Missä ovat kaikki armaani?
On se niin väärin, että kun on esim. vain noin pari vuotta ulkona blogikuvioista, ja sitten kun palaa, kaikki onkin toisin. Ja kun palatessaan huomaa, että joku aivopäästäisen äpärä onkin lopettanut bloginsa, siitä saa kyllä nystyröitä takapuoleensa. Kun toivorikkaana täynnä iloa ja hilpeää seksismiä, pää täynnänänsä mitä ihanimpia homofobioita, kirjoittaa osoiteriville sen rakkaan, kauan kaivatun ja söpön blogin nimen tai klikkaa jotakin muuta täysin vähäpätöistä mutta sensuellia linkkiä, joka johtaa tuohon puheena olevaan ihanaiseen blogiin ja kun ruudulle levähtää isoin kirjaimin sanat
Not Found
niin silloin iskee takapuoleen se jo edellä mainittu rupi. Ei jumankekka!
Blogeja ei saa lopettaa!
Blogia saa kyllä olla päivittämättä, mistä tämäkin blogin esimerkinomaisena heteroseksuaalisena ilmentymänä voisi tässä yhteydessä mainita. Mutta lopettaa niitä ei saa! Ei, ei, ei!
Tämä aivopäästäisen äpärä, joka karvaan kiukkupukaman on lykännyt minun oikeanpuoleiseen pakaraani, on Paranna maailmaa -blogi. Siis jos olette nähneet tätä petturia, äitien raiskaajaa ja täydellistä ketkulipers... ketkulipentelettä, ilmoittakaa siitä minulle mitä pikimmiten. Kaipaan tuota höpönassua ihan suunnattomasti ja munaskuuni palavat kiihkeästä halusta, silmäni leimuavat kuin eebenpuusta veistetyn egyptiläisen harakan punakan kiimaiset pupillit häntä nähdäkseni! Ilman häntä olen kuin masentunut, jogurttiin murheensa upottava kiimainen kirahvi!
Lupaan teille, että Toisinaanajattelija ei ajattele lopettavansa blogiaan koskaan! Ei koskaan! Lisäksi lupaan ja pyhästi vakuutan päivittäväni blogiani ainakin kerran viidessä vuodessa. (Jaloa, mitä?)
Minä saatan olla orpo äidinraiskaaja ja vuohennussija, mutta petturi en koskaan! En sitten kopskaan! (Mistä helvetistä tuo savolainen liudennuskonsonantti eksyi tuohon?)
Nyt kun aloin ihan kunnolla avautua, kertonen teille myös sen, että olen itse unohtanut kahden muun blogini käyttäjätunnuksen. Tämän huomattuani vasen pakarani turtui välittömästi kauhusta kankeaksi kurpitsaksi. Jotta näin ei tapahtuisi tämän blogin kohdalla laadin itselleni seuraavan muistirunon:
Silmäsi kirkkaat
tähdistä katsoivat minua,
vanhaa ketkulipersettä.
Tee tähtiini tee,
oi Eppu, Eppu.
sinä kohtalaisen Normaali
armas kultamulkkuvasikkani.
ja kun yksi hävittäjälentäjä,
heittää lemmensuukkoja
heittää immelmanneja,
minun päiväni on oleva
sinun kainalossasi
oi armas lemmittyni,
sinä ihanainen puutarhani jalolemmenkirsikka!
Siis
Kuinka voisin unohtaa?
kuinka voisin unohtaa!
Olkoon meille muistutuksena
noista ihanista lupauksista,
joita vuodatimme toisillemme
Tigrisin rannalla
lahon bodhipuun lempeissä varjoissa,
kaikki tämä.
Sinä lemmittyni,
etten koskaan unohtaisi.
Etten koskaan unohtaisi!
Amen ja silakka!
Eikö ollutkin hieno! Tosin tämä hempukkamainen muistisääntö paisui niin pitkäksi kuin oljenkeltaisen koulutytön oljenkeltainen letti, ettei tuosta ota einarikaan selvää.
Mutta siis:
Jos olette nähneet tuota kaipaamaani enkelinmuotoista ketsuppikeimailijaa, ilmoittakaa siitä pikimmiten minulle tai kertokaa hänelle ainakin kaipaukseni syvistä kuumista aalloista ja lahjoittakaa hänelle kimppu tuoreita kevätaamukasteen kostuttamia hiirenkorvakoivunlehtivitsoja, joilla tulen läimimään häntä päästä varpaisiin, jos hänet vielä tapaan!
Tsau ja lepo!
Not Found
niin silloin iskee takapuoleen se jo edellä mainittu rupi. Ei jumankekka!
Blogeja ei saa lopettaa!
Blogia saa kyllä olla päivittämättä, mistä tämäkin blogin esimerkinomaisena heteroseksuaalisena ilmentymänä voisi tässä yhteydessä mainita. Mutta lopettaa niitä ei saa! Ei, ei, ei!
Tämä aivopäästäisen äpärä, joka karvaan kiukkupukaman on lykännyt minun oikeanpuoleiseen pakaraani, on Paranna maailmaa -blogi. Siis jos olette nähneet tätä petturia, äitien raiskaajaa ja täydellistä ketkulipers... ketkulipentelettä, ilmoittakaa siitä minulle mitä pikimmiten. Kaipaan tuota höpönassua ihan suunnattomasti ja munaskuuni palavat kiihkeästä halusta, silmäni leimuavat kuin eebenpuusta veistetyn egyptiläisen harakan punakan kiimaiset pupillit häntä nähdäkseni! Ilman häntä olen kuin masentunut, jogurttiin murheensa upottava kiimainen kirahvi!
Lupaan teille, että Toisinaanajattelija ei ajattele lopettavansa blogiaan koskaan! Ei koskaan! Lisäksi lupaan ja pyhästi vakuutan päivittäväni blogiani ainakin kerran viidessä vuodessa. (Jaloa, mitä?)
Minä saatan olla orpo äidinraiskaaja ja vuohennussija, mutta petturi en koskaan! En sitten kopskaan! (Mistä helvetistä tuo savolainen liudennuskonsonantti eksyi tuohon?)
Nyt kun aloin ihan kunnolla avautua, kertonen teille myös sen, että olen itse unohtanut kahden muun blogini käyttäjätunnuksen. Tämän huomattuani vasen pakarani turtui välittömästi kauhusta kankeaksi kurpitsaksi. Jotta näin ei tapahtuisi tämän blogin kohdalla laadin itselleni seuraavan muistirunon:
Silmäsi kirkkaat
tähdistä katsoivat minua,
vanhaa ketkulipersettä.
Tee tähtiini tee,
oi Eppu, Eppu.
sinä kohtalaisen Normaali
armas kultamulkkuvasikkani.
ja kun yksi hävittäjälentäjä,
heittää lemmensuukkoja
heittää immelmanneja,
minun päiväni on oleva
sinun kainalossasi
oi armas lemmittyni,
sinä ihanainen puutarhani jalolemmenkirsikka!
Siis
Kuinka voisin unohtaa?
kuinka voisin unohtaa!
Olkoon meille muistutuksena
noista ihanista lupauksista,
joita vuodatimme toisillemme
Tigrisin rannalla
lahon bodhipuun lempeissä varjoissa,
kaikki tämä.
Sinä lemmittyni,
etten koskaan unohtaisi.
Etten koskaan unohtaisi!
Amen ja silakka!
Eikö ollutkin hieno! Tosin tämä hempukkamainen muistisääntö paisui niin pitkäksi kuin oljenkeltaisen koulutytön oljenkeltainen letti, ettei tuosta ota einarikaan selvää.
Mutta siis:
Jos olette nähneet tuota kaipaamaani enkelinmuotoista ketsuppikeimailijaa, ilmoittakaa siitä pikimmiten minulle tai kertokaa hänelle ainakin kaipaukseni syvistä kuumista aalloista ja lahjoittakaa hänelle kimppu tuoreita kevätaamukasteen kostuttamia hiirenkorvakoivunlehtivitsoja, joilla tulen läimimään häntä päästä varpaisiin, jos hänet vielä tapaan!
Tsau ja lepo!
maanantaina, lokakuuta 27, 2008
Oodi
Valtavaa peniskateutta
lokakuisella kuutamolla ja
kainalokarvat värähtelevät tuulessa
kuin nuoren oriin hulmuava harja.
Tätäkö on Elämä?
Kuin kengurun ilmavaiva pölyisellä aavikolla.
Ilmavaiva, ilmalaiva dyynien päällä:
kangastus: yhtä tyhjän kanssa.
Puff!
Ja silti pölypilvi käy silmiini
kun aavikon kettu juoksee yli dyynin
juoksee yli dyynin.
Eikä afgaani palaa enää oopiumsäkki selässään
eikä kannabis kasva perulaisen puolimulatin kukkaruukussa.
Olipa hyvät tötsyt.
lokakuisella kuutamolla ja
kainalokarvat värähtelevät tuulessa
kuin nuoren oriin hulmuava harja.
Tätäkö on Elämä?
Kuin kengurun ilmavaiva pölyisellä aavikolla.
Ilmavaiva, ilmalaiva dyynien päällä:
kangastus: yhtä tyhjän kanssa.
Puff!
Ja silti pölypilvi käy silmiini
kun aavikon kettu juoksee yli dyynin
juoksee yli dyynin.
Eikä afgaani palaa enää oopiumsäkki selässään
eikä kannabis kasva perulaisen puolimulatin kukkaruukussa.
Olipa hyvät tötsyt.
Tunnisteet: runot
sunnuntai, joulukuuta 30, 2007
Kohtuullista
Tervehdys!
Vuosi lähenee loppuaan kovaa vauhtia kuin siveettömän sammakon myöhäiskevään kutu ja minä suollan ilmoille laskujeni mukaan tämän vuoden seitsemännen postauksen. Jumankekka! Onnistuin tänä vuonna välttämään jopa itsenäisyyspäivän perinteisen vuodatukseni. Kyllä se saatana tietysti vähän harmittaa, kun jäi hyvät juoksuhautajaiset väliin!
Tosin syksyllä siinä syyslomien aikaan minulla oli kyllä yksi aihe, kun ihmettelin kovasti sitä, että kun muilla oli syysloma, oliko meidän kaikkien tuntemalla, palvomalla ja rakastamalla iMitvitillä iSyysloma. Melkein siis ajattelin tiedustella asiaa postauksen muodossa, mutta sitten totesin, että sellaisen kirjoittaminen olisi banaalia ja saattaisin itseni blogaajana vain syvään häpeään, häpeään josta en ehkä koskaan nousisi, enkä enää koskaan kirjoittaisi mitään lennokasta ja ylevää. Niinpä onnistuneesti vältin tämänkin sudenkuopan. Onnellisesti olen siis päässyt tämän vuoden viimeistä edelliseen päivään tekemättä yhtään mokaa tai postaamatta tai lausumatta yhtään ylimääräistä sanaa. Kaikki mitä olen tehnyt on ollut harkittua ja jaloa.
Toivo Sukari sai puukosta. Ikävä tapaus sinänsä, mutta tuntien suomalaisen kansanluonteen, niin ymmärtäähän sen, että vähemmästäkin joku hermostuu. Kuka hullu tekee ensin miljoonia, työntää sitten turpavärkkinsä meediaan, röhnöttää rennossa takanojassa MTV:n halvalla nahkasohvalla ja sanoo "Saatana, että minulla menee hyvin!" Jos ei tämän jälkeen saa turpaansa ravintelissa, niin johan on kumma. Ja jos aliravitsemusliikkeen vielä selvittää, niin viimeistään se tapahtuu snagarilla. Todellinen hannuhanhi ehkä onnistuu siirtämään muilutuksen vielä taksijonoon, mutta jossain vaiheessa väistämätön kuitenkin tapahtuu. Mutta Toivopa selvitti nämä kaikki! Mutta turha toivo! Jos kaikki muut pettävät, viimeinen toivo meillä itse kullakin on joku vanha kaveri.
Suomihan on sen verran pieni maa, että täällä mahtuu meedian hekumaiseen valokeilaan vain yksi onnekas kerrallaan. Silloin kaikki mitä tälle onnekkaalle tapahtuu tai ei tapahdu, on uutisoinnin arvoista ja kiinnostavaa. Ja kellä onkin se momentum, silloin pitää tapahtua! Silloin voi julkaista vaikkapa kirjan kansia, jos ei muuta keksi. Kaikki kakki käy. Puukkoon heittäytyminen oli minusta kyllä jo vähän turhankin rajua.
Pieni momentum on tällä hetkellä meedian valokeilassa myös Janilla ja Marilla, sillä kuten meediasta olemme saaneet havainnoida, "Marin vatsa on alkanut kasvaa". Vihdoinkin! Ajattelin, että ehkä se ei tapahdu koskaan! Olisi se ollut tietysti perin omituista, jos Mari olisi saanut uuden (ui)Velin tai (ui)Marin ilman mitään ulkoisesti havaittavia muutoksia kauniissa ulkomuodossaan ja asia olisi paljastunut vasta, kun vauva olisi antanut meedialle ensimmäisen haastattelunsa sanomalla esim. "kloolaut", "tatan metlin tekali" tai "Tutannan tektiopat". Te oliti ollut pelin hattua!
Epäilystäkään ei ole siitä, ettekö tämä uusi tulokas kauhoisi isänsä vanavedessä. (Uimarista puhuttaessa ei koskaan voi sanoa jalanjäljissä; toim. huom.) Heti syntymähässäkästä selvittyään tämä pienokainen nimittäin ui viipymättä äitinsä liiveihin. Isänsähän sen jo teki.
Tosin minua tässä asiassa hämmentää kovasti se, kun sanotaan että "vatsa on alkanut kasvaa". Minusta eksaktimpien ilmausten käyttö olisi enemmän kuin kohtuullista. Minä olisin halunnut nähdä Iltasanomissa otsikon: "Mari Samuelssonin kohtu on alkanut vihdoinkin laajeta!" Sellaiseen lööppiin olisin jopa minäkin retkahtanut.
Tosin naisten anatomian tuntemus ei ole koskaan ollut minun vahvimpia puoliani. Täältä Rääsynperän pienestä Jormakan kylästä, jossa tätäkin kirjoitan ja jossa vietin myös kukkeimman nuoruuteni, lähti nimittäin viimeinen nainen jo vuonna -59. Sen jälkeen ainoat naispuoliset ooliot täällä ovat olleet yksi kiertävä maatalouskonsulentti ja keinosiementäjä. Tosin siementäjän sukupuolesta en koskaan ollut aivan varma.
No niin. Vuosi on sitten loppu. Olisi ollut perin kohtuullista, jos olisin voinut tarjota teille syvää luotaavan katsauksen menneen vuoden tapahtumiin, mutta kun asia on nähkääs siten, että en muista kuluneesta vuodesta yhtään mitään! (Kännis en oo ollu kertaakaan, mutta pienes pöhnäs koko ajan.) Se on sikäli hyvä että uuden vuoden voi aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä.
Laajentakaa siis tulevana vuonna kohtujanne tai vaimojenne tai rakastajattarienne kohtuja tai jos teillä ei ole mitään edellä mainittuja niin ainakin tajuntaanne. Mutta sitäkin vain kohtuullisessa määrin!
Kohtuullisen Hyvää Uutta Vuotta!
Vuosi lähenee loppuaan kovaa vauhtia kuin siveettömän sammakon myöhäiskevään kutu ja minä suollan ilmoille laskujeni mukaan tämän vuoden seitsemännen postauksen. Jumankekka! Onnistuin tänä vuonna välttämään jopa itsenäisyyspäivän perinteisen vuodatukseni. Kyllä se saatana tietysti vähän harmittaa, kun jäi hyvät juoksuhautajaiset väliin!
Tosin syksyllä siinä syyslomien aikaan minulla oli kyllä yksi aihe, kun ihmettelin kovasti sitä, että kun muilla oli syysloma, oliko meidän kaikkien tuntemalla, palvomalla ja rakastamalla iMitvitillä iSyysloma. Melkein siis ajattelin tiedustella asiaa postauksen muodossa, mutta sitten totesin, että sellaisen kirjoittaminen olisi banaalia ja saattaisin itseni blogaajana vain syvään häpeään, häpeään josta en ehkä koskaan nousisi, enkä enää koskaan kirjoittaisi mitään lennokasta ja ylevää. Niinpä onnistuneesti vältin tämänkin sudenkuopan. Onnellisesti olen siis päässyt tämän vuoden viimeistä edelliseen päivään tekemättä yhtään mokaa tai postaamatta tai lausumatta yhtään ylimääräistä sanaa. Kaikki mitä olen tehnyt on ollut harkittua ja jaloa.
***
Toivo Sukari sai puukosta. Ikävä tapaus sinänsä, mutta tuntien suomalaisen kansanluonteen, niin ymmärtäähän sen, että vähemmästäkin joku hermostuu. Kuka hullu tekee ensin miljoonia, työntää sitten turpavärkkinsä meediaan, röhnöttää rennossa takanojassa MTV:n halvalla nahkasohvalla ja sanoo "Saatana, että minulla menee hyvin!" Jos ei tämän jälkeen saa turpaansa ravintelissa, niin johan on kumma. Ja jos aliravitsemusliikkeen vielä selvittää, niin viimeistään se tapahtuu snagarilla. Todellinen hannuhanhi ehkä onnistuu siirtämään muilutuksen vielä taksijonoon, mutta jossain vaiheessa väistämätön kuitenkin tapahtuu. Mutta Toivopa selvitti nämä kaikki! Mutta turha toivo! Jos kaikki muut pettävät, viimeinen toivo meillä itse kullakin on joku vanha kaveri.
Suomihan on sen verran pieni maa, että täällä mahtuu meedian hekumaiseen valokeilaan vain yksi onnekas kerrallaan. Silloin kaikki mitä tälle onnekkaalle tapahtuu tai ei tapahdu, on uutisoinnin arvoista ja kiinnostavaa. Ja kellä onkin se momentum, silloin pitää tapahtua! Silloin voi julkaista vaikkapa kirjan kansia, jos ei muuta keksi. Kaikki kakki käy. Puukkoon heittäytyminen oli minusta kyllä jo vähän turhankin rajua.
***
Pieni momentum on tällä hetkellä meedian valokeilassa myös Janilla ja Marilla, sillä kuten meediasta olemme saaneet havainnoida, "Marin vatsa on alkanut kasvaa". Vihdoinkin! Ajattelin, että ehkä se ei tapahdu koskaan! Olisi se ollut tietysti perin omituista, jos Mari olisi saanut uuden (ui)Velin tai (ui)Marin ilman mitään ulkoisesti havaittavia muutoksia kauniissa ulkomuodossaan ja asia olisi paljastunut vasta, kun vauva olisi antanut meedialle ensimmäisen haastattelunsa sanomalla esim. "kloolaut", "tatan metlin tekali" tai "Tutannan tektiopat". Te oliti ollut pelin hattua!
Epäilystäkään ei ole siitä, ettekö tämä uusi tulokas kauhoisi isänsä vanavedessä. (Uimarista puhuttaessa ei koskaan voi sanoa jalanjäljissä; toim. huom.) Heti syntymähässäkästä selvittyään tämä pienokainen nimittäin ui viipymättä äitinsä liiveihin. Isänsähän sen jo teki.
Tosin minua tässä asiassa hämmentää kovasti se, kun sanotaan että "vatsa on alkanut kasvaa". Minusta eksaktimpien ilmausten käyttö olisi enemmän kuin kohtuullista. Minä olisin halunnut nähdä Iltasanomissa otsikon: "Mari Samuelssonin kohtu on alkanut vihdoinkin laajeta!" Sellaiseen lööppiin olisin jopa minäkin retkahtanut.
Tosin naisten anatomian tuntemus ei ole koskaan ollut minun vahvimpia puoliani. Täältä Rääsynperän pienestä Jormakan kylästä, jossa tätäkin kirjoitan ja jossa vietin myös kukkeimman nuoruuteni, lähti nimittäin viimeinen nainen jo vuonna -59. Sen jälkeen ainoat naispuoliset ooliot täällä ovat olleet yksi kiertävä maatalouskonsulentti ja keinosiementäjä. Tosin siementäjän sukupuolesta en koskaan ollut aivan varma.
***
No niin. Vuosi on sitten loppu. Olisi ollut perin kohtuullista, jos olisin voinut tarjota teille syvää luotaavan katsauksen menneen vuoden tapahtumiin, mutta kun asia on nähkääs siten, että en muista kuluneesta vuodesta yhtään mitään! (Kännis en oo ollu kertaakaan, mutta pienes pöhnäs koko ajan.) Se on sikäli hyvä että uuden vuoden voi aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä.
Laajentakaa siis tulevana vuonna kohtujanne tai vaimojenne tai rakastajattarienne kohtuja tai jos teillä ei ole mitään edellä mainittuja niin ainakin tajuntaanne. Mutta sitäkin vain kohtuullisessa määrin!
Kohtuullisen Hyvää Uutta Vuotta!
lauantaina, lokakuuta 20, 2007
Kaikki se mitä olen aina halunnut sanoa
eli puolivuotiskatsaus pähkinänkuoressa
Hola ystävät! - Tässäpä tätä:
Ja kaikkeen loppuun mitä unohdin sanoa: Voe kilin mulkku!
Ja nyt naimaan!
Ugh!
Hola ystävät! - Tässäpä tätä:
***
BB-Einari kirjoittaa kirjan! Kiinnostaa vitusti!***
Susanna Sievinen kirjoitti seksistä. Kerrassaan omaperäisen hurmaavaa! Tyhjästä päästä kärsii koko kustantamo! Opastakaa rouva altaan syvään päähän!***
Prinsessa Ruusunen sentään jo onneksi itsekin älysi, ettei ole ihan normaali.***
Tangokuningas antoi naiselle turpaan: "Naisen vika!" - Siinäpä meillä vasta hurmuri! Mikä lutunen! - Tommi Hartonen mukiloi missin. Mistä näitä naisenhakkaajia oikein sikiää?***
Kyläkauppias sai. - Itse tuoppini jäljet mä tunnen!***
En enää koskaan halua nähdä TV:ssä Sofi Oksasta! EN! EN! EN! Enkä Arno Kotroa! Voipi jumaliste!Miten helvetissä äännetään ratatouille?
***
***
Maajussi, maajussi, maajussi ja se Teija! Voi perkele!***
Musta jää - syksyn puhutuin leffa. Uskottavasti pettämisestä... Blaa,blaa, blaa... Mitä kulunutta potaskaa! Keksikää jotain uutta, pellet! Sitäpaitsi: Outi Mäenpää ottaa itsensä vakavasti kuin maamuna! Ja Kari Heiskanen on toinen! Hyvä tyyppi vielä silloin, kun se oli velmu. Nyt se on pelkkä itsetärkeä vakavasti-ottakaa-minut-teko-teko-teko------!***
Anteeksi kiroiluni! - Ja paskat!Ja kaikkeen loppuun mitä unohdin sanoa: Voe kilin mulkku!
Ja nyt naimaan!
Ugh!
Tunnisteet: skootterit
torstaina, kesäkuuta 28, 2007
Perusmeininkiä!
Voi Raumanmeren juhannus ja 15 hirnahtavaa, kiimaista sammakkoa! Kesä on jo ohi ja +10 mittarissa. Näin ainakin täällä Rovaniemellä, vai Kuhmoako tämä on. (Kuka hitto näistä kunnista enää tietää.) Pakko siis kääriytyä huopaan, juoda kuuma rommitoti ja päivitellä viikon tapaturmia.
Pam-pam-Pa-mela oli siis v***u Suomessa. Povipommilla oli ollut kuulemma v***n hauskaa. No mikäs siinä oli ollessa Jollenin ja Jonen hyvässä huomassa. Jollen oli kuulemma puristanut Pallen takapuolta ja kommentoi pressille, että se oli "v***n ihanaa". Jos Jollen olisi puristanut Pallen etupuolta, olisivat ehkä laatusanat loppuneet. Että voikin ihminen käyttäytyä noin vapautuneesti! Ei onnistuisi minulta tuo Pamelan puristelu. Minä olen allerginen muoville.
Ellenillä oli siis juhannuksena yleisön kanssa v***n hauskaa. Yleisö tyytyi kommentoimaan koko episodia vain lyhyesti toteamalla, että "Voi v***u!" Jone puolestaan kommentoi yleisön huumorintajua vielä lyhyemmin, toteamalla vain pelkästään "V***u!". Pamela sai tietää Ellenin toilailuista myöhemmin kotonaan ja tyytyi vain totemaan: "Fak, I love Soomi!"
Pamela tapasi Suomessa myös lähimmän suomensukulaisensa pikku-pikku-pikku-pikku-piukku-pikku-pikku-pikku-serkkunsa Matti Tourusen, joka Toisinaanajattelijalle antamassaan haastattelussa totesi sukulaistytöstään, että "ihan on näkönen!"
Britney haki lähestymiskieltoa äidilleen, koska äiti kuulemma popsii Britnin kaikki tabut, kun se on addikti. Minun on tietysti vähän paha ottaa asiaan kantaa, sillä ainoa Britney, jonka minä henkkoht tunnen, on Duudsoneiden Britney-possu, joka ei suinkaan enää ole mikään possu vaan 300 kiloinen karju. Jos minä olisin Britni, hakisin siis kyllä mieluummin lähestymiskieltoa Jarpille tai Jukalle. Niihin kavereihin ei ole luottamista. Jos pääsevät tarpeeksi lähelle, keksivät kumminkin jotain sikamaista.
Mutta sitten hauskempiin asioihin. Paris Hilton nimittäin vapautui vankilasta. Paris ei hakenut lähestymiskieltoa suinkaan äidilleen, joka päin vastoin riemumielin (vähemmälläkin kokiksella!) haki tyttärensä vankilasta TILA-AUTOLLA! Voitteko kuvitella, te äpärät! Tila-autolla! Jos minä joskus joudun vankilaan, minäkin haluan, että minut haetaan tila-autolla. Mun äiti ei kuitenkaan saisi minua tila-autolla lähestyä, sillä hän on varsinainen kaahari ja minä pelkään hänen kyydissään aivan vitusti. Toivon siis, että minut hakee mieluummin esim. Sun äitis. Tai jos hän on estynyt, Visa Kopukin käy. En kyllä tunne Visa Kopuakaan ja äiti on aina varoittanut, ettei vieraiden setien autoon saa nousta, joten on oikeastaan ihan vittu sama kuka minut hakee.
Jos Parisin ja äitinsä jälleennäkeminen oli riemukas, yhtä haikea oli ero täysihoitolan puolella. "Vartijat itkivät", valisti meitä Iltasanomat. Eroterapian paikka, sanon minä. Yhtä huolestunut olen tämän vankilan päälespoksesta, joka loi läheisen, syvän ja intiimin suhteen Pariisiin jo ennen kuin Pariisi meni vankilaan ja lausui ilmoille kannanottonsa, että "Paris on mun ikioma lunttu" ja "Haluan kuolla Parisissa". Jos noin syvä suhde äkisti katkeaa, miten käy, kun eron haikeus alkaa puristaa rintaa. Ja niitä molempia. Eikö siinä nainen tarvitse vähintään Jollenin puristeluterapiaa. Tai pääasia että joku puristaa. Jos ei muusta niin per****tä.
Amin Asikainen putosi sitten juhannuksena lattiaan. Sitä se teettää kun varaa matsin juhannukseksi. Siinä menee suomalainen kontilleen ihan vanhasta tottumuksesta. Joten siis lohdutukseksi Aminille, että niin kävi juhannuksena monelle muullekin. Mutta ei hätää. Otellaan vuoden päästä taas uusiksi!
Viikon Pyörtyilijä-palkinto menee siis itseoikeutusti Aminille. Toisinaanajattelija onnittelee!
Nyrkkeilystä puheen ollen brittivauveli sai kasteessa nimet Autumn Sullivan Corbett Fitzsimmons Jeffries Hart Burns Johnson Willard Dempsey Tunney Schmeling Sharkey Carnera Baer Braddock Louis Charles Walcott Marciano Patterson Johansson Liston Clay Frazier Foreman Brown. Kaikki siis kuuluisien nyrkkeilijöiden mukaan. Toisinaanajattelija onnittelee ja pyytää nimmaria!
Mutta tämä tältä erää (*kongi kumahtaa*)... Tarjoilija, vielä yksi rommitoti!... Ei, ei, vaan täällä pöydän alla! ... Mihin v***u se tarjoilija nyt meni?
Vit...
Hyvää kesää! Palaan asiaan, kun ilmat taas sallivat. Jos Pamela tulee kylään, lupaan puristaa muutaman rivin jo aiemmin.
Fak.
Pam-pam-Pa-mela oli siis v***u Suomessa. Povipommilla oli ollut kuulemma v***n hauskaa. No mikäs siinä oli ollessa Jollenin ja Jonen hyvässä huomassa. Jollen oli kuulemma puristanut Pallen takapuolta ja kommentoi pressille, että se oli "v***n ihanaa". Jos Jollen olisi puristanut Pallen etupuolta, olisivat ehkä laatusanat loppuneet. Että voikin ihminen käyttäytyä noin vapautuneesti! Ei onnistuisi minulta tuo Pamelan puristelu. Minä olen allerginen muoville.
Ellenillä oli siis juhannuksena yleisön kanssa v***n hauskaa. Yleisö tyytyi kommentoimaan koko episodia vain lyhyesti toteamalla, että "Voi v***u!" Jone puolestaan kommentoi yleisön huumorintajua vielä lyhyemmin, toteamalla vain pelkästään "V***u!". Pamela sai tietää Ellenin toilailuista myöhemmin kotonaan ja tyytyi vain totemaan: "Fak, I love Soomi!"
Pamela tapasi Suomessa myös lähimmän suomensukulaisensa pikku-pikku-pikku-pikku-piukku-pikku-pikku-pikku-serkkunsa Matti Tourusen, joka Toisinaanajattelijalle antamassaan haastattelussa totesi sukulaistytöstään, että "ihan on näkönen!"
***
Britney haki lähestymiskieltoa äidilleen, koska äiti kuulemma popsii Britnin kaikki tabut, kun se on addikti. Minun on tietysti vähän paha ottaa asiaan kantaa, sillä ainoa Britney, jonka minä henkkoht tunnen, on Duudsoneiden Britney-possu, joka ei suinkaan enää ole mikään possu vaan 300 kiloinen karju. Jos minä olisin Britni, hakisin siis kyllä mieluummin lähestymiskieltoa Jarpille tai Jukalle. Niihin kavereihin ei ole luottamista. Jos pääsevät tarpeeksi lähelle, keksivät kumminkin jotain sikamaista.
***
Mutta sitten hauskempiin asioihin. Paris Hilton nimittäin vapautui vankilasta. Paris ei hakenut lähestymiskieltoa suinkaan äidilleen, joka päin vastoin riemumielin (vähemmälläkin kokiksella!) haki tyttärensä vankilasta TILA-AUTOLLA! Voitteko kuvitella, te äpärät! Tila-autolla! Jos minä joskus joudun vankilaan, minäkin haluan, että minut haetaan tila-autolla. Mun äiti ei kuitenkaan saisi minua tila-autolla lähestyä, sillä hän on varsinainen kaahari ja minä pelkään hänen kyydissään aivan vitusti. Toivon siis, että minut hakee mieluummin esim. Sun äitis. Tai jos hän on estynyt, Visa Kopukin käy. En kyllä tunne Visa Kopuakaan ja äiti on aina varoittanut, ettei vieraiden setien autoon saa nousta, joten on oikeastaan ihan vittu sama kuka minut hakee.
Jos Parisin ja äitinsä jälleennäkeminen oli riemukas, yhtä haikea oli ero täysihoitolan puolella. "Vartijat itkivät", valisti meitä Iltasanomat. Eroterapian paikka, sanon minä. Yhtä huolestunut olen tämän vankilan päälespoksesta, joka loi läheisen, syvän ja intiimin suhteen Pariisiin jo ennen kuin Pariisi meni vankilaan ja lausui ilmoille kannanottonsa, että "Paris on mun ikioma lunttu" ja "Haluan kuolla Parisissa". Jos noin syvä suhde äkisti katkeaa, miten käy, kun eron haikeus alkaa puristaa rintaa. Ja niitä molempia. Eikö siinä nainen tarvitse vähintään Jollenin puristeluterapiaa. Tai pääasia että joku puristaa. Jos ei muusta niin per****tä.
***
Amin Asikainen putosi sitten juhannuksena lattiaan. Sitä se teettää kun varaa matsin juhannukseksi. Siinä menee suomalainen kontilleen ihan vanhasta tottumuksesta. Joten siis lohdutukseksi Aminille, että niin kävi juhannuksena monelle muullekin. Mutta ei hätää. Otellaan vuoden päästä taas uusiksi!
Viikon Pyörtyilijä-palkinto menee siis itseoikeutusti Aminille. Toisinaanajattelija onnittelee!
Nyrkkeilystä puheen ollen brittivauveli sai kasteessa nimet Autumn Sullivan Corbett Fitzsimmons Jeffries Hart Burns Johnson Willard Dempsey Tunney Schmeling Sharkey Carnera Baer Braddock Louis Charles Walcott Marciano Patterson Johansson Liston Clay Frazier Foreman Brown. Kaikki siis kuuluisien nyrkkeilijöiden mukaan. Toisinaanajattelija onnittelee ja pyytää nimmaria!
***
Mutta tämä tältä erää (*kongi kumahtaa*)... Tarjoilija, vielä yksi rommitoti!... Ei, ei, vaan täällä pöydän alla! ... Mihin v***u se tarjoilija nyt meni?
Hyvää kesää! Palaan asiaan, kun ilmat taas sallivat. Jos Pamela tulee kylään, lupaan puristaa muutaman rivin jo aiemmin.
Fak.
tiistaina, helmikuuta 13, 2007
Hans Liimataisen konditoriareissu
Kellojen soitto kuuluu kaukaa, kun kylän ainoa aikamiespoika Hans Liimatainen on menossa kirkoon. Housujen oikeassa lahkeessa hänellä on viinapullo ja vasemmassa lahkeessa hänellä ei ole mitään. Ei Hans juoppo ole, eikä hänellä viinapullossa viinaa ole, vaan aikuisena adoptoitu siili. Siilillä oli maitorupi ja siksi se Hansin mielestä tarvitsi pelastusta. Se, miksi se joutui pulloon onkin sitten hieman kummallisempi juttu. Sitä ei kukaan oikeastaan osaa selittää, mutta sovitaan nyt vaan että se siili on sinne pulloon jollain tapaa saatu.
Hansia odottaa kuitenkin pettymys, sillä kirkkoherra sanoo, että kirkkoon ei pääse, jos on viinapullo oikeassa lahkeessa. Siksi Hans menee konditoriaan kahville. Siilille hän ostaa maitoa ja munkkirinkilän. Hans juo kahvin ja kysyy kondiittorilta, miksei siilejä saa viedä kirkkoon? Tyttö ei osaa vastata ja Hans ajattelee, että tyttö on ihan yhtä tyhmä kuin minäkin kuustoista kesäisenä. En minä kyllä siitä ole yhtään viisastunut, niin että yhtä alamäkeä se on ollut tämä minunkin elämä. Onneksi minulla on kuitenkin tuo siili, ajattelee Hans ja näyttää siiliä tytölle. - Se on söpö, sanoo tyttö. Olipas se köölimäisesti sanottu, ajattelee Hans ja tekee kuperkeikan.
- Kaunis ilma tänään, jatkaa tyttö ainoastaan ylläpitääkseen keskustelua. Keskustelu ei kuitenkaan jatku, sillä Hans ei keksi mitään sanottavaa. Hans hätääntyy ja ottaa tiskiltä suurimman possumunkin ja tunkee sen suuhunsa ja alkaa sinistyä. Taju alkaa kadota miehestä. Tyttö huomaa tämän ja soittaa Puuhellanlangat laulaa -puuh-elintoivekonserttiin ja toivoo kappaletta Mahtava peräsin ja pulleat purjeet, koska ajattelee sen keventävän tilannetta. Se ei kuitenkaan auta ja Hans muuttuu yhä sinisemmäksi. Sitten tyttö muistaa Heimlichin otteen ja puristaa Hansista pihalle sekä mehut että possun.
Nyt puolestaan Hans alkaa punastua, sillä hän ei ole tottunut noin päällekäyviin naisiin. Hän punastuu aina vaan ja muuttuu lopulta purppuran kellertäväksi. Tätä vaihetta kestää kolme tuntia. Lopulta normaali väri alkaa palautua Hansin kasvoille ja hän tilaa kolmannen kupin kahvia.
Tyttö avaa television ja he alkavat katsoa Ranskan ympäriajoa. Sitten he katsovat vielä Karin Lastulan herkistävän haastatteluohjelma Punaisen lakanan. Tytön mielestä Ranskan ympäriajo jatkaa hyvin Hansin heittämän kuperkeikan ympyrä-teemaa ja Punainen lakana puolestaan Hansin värivaiheteluita. He keskustelevat suomalaisesta kirjallisuudesta ja Kjell Westöstä, joka sai juuri Nobelin. Tytön mielestä Kjäll on hyvä. - Ja, det tycker jag också, sanoo Hans. Tyttö ei kuitenkaan ymmärrä ruotsia. Hän alkaa hyräillä kappaletta Taas kuljen bulevardilla Helsinfin, sillä hän aikoo osoittaa Hansille, että hänellä on vain lievä äffä-vika. Hans yhtyy teemaan ja laulaa sikermän taalainmaalaisia virsiä.
Tyttö alkaa tällä välin virkata kolmemetristä kaulahuivia ja ehdottaa, että haluaisiko Hans lähteä hänen kanssaan uimaan Englannin kanaalin yli.
Hans suostuu. He sopivat etteivät tapaa ennen lähtöä, koska se voisi vaarantaa juuri hyvin alkaneen suhteen.
- Oli se hyvä, että minulla sattui olemaan siili pullossa, ajattelee Hans. Muuten tästäkään hommasta ei olisi tullut hevon v****a.
Sen pituinen se.
Hansia odottaa kuitenkin pettymys, sillä kirkkoherra sanoo, että kirkkoon ei pääse, jos on viinapullo oikeassa lahkeessa. Siksi Hans menee konditoriaan kahville. Siilille hän ostaa maitoa ja munkkirinkilän. Hans juo kahvin ja kysyy kondiittorilta, miksei siilejä saa viedä kirkkoon? Tyttö ei osaa vastata ja Hans ajattelee, että tyttö on ihan yhtä tyhmä kuin minäkin kuustoista kesäisenä. En minä kyllä siitä ole yhtään viisastunut, niin että yhtä alamäkeä se on ollut tämä minunkin elämä. Onneksi minulla on kuitenkin tuo siili, ajattelee Hans ja näyttää siiliä tytölle. - Se on söpö, sanoo tyttö. Olipas se köölimäisesti sanottu, ajattelee Hans ja tekee kuperkeikan.
- Kaunis ilma tänään, jatkaa tyttö ainoastaan ylläpitääkseen keskustelua. Keskustelu ei kuitenkaan jatku, sillä Hans ei keksi mitään sanottavaa. Hans hätääntyy ja ottaa tiskiltä suurimman possumunkin ja tunkee sen suuhunsa ja alkaa sinistyä. Taju alkaa kadota miehestä. Tyttö huomaa tämän ja soittaa Puuhellanlangat laulaa -puuh-elintoivekonserttiin ja toivoo kappaletta Mahtava peräsin ja pulleat purjeet, koska ajattelee sen keventävän tilannetta. Se ei kuitenkaan auta ja Hans muuttuu yhä sinisemmäksi. Sitten tyttö muistaa Heimlichin otteen ja puristaa Hansista pihalle sekä mehut että possun.
Nyt puolestaan Hans alkaa punastua, sillä hän ei ole tottunut noin päällekäyviin naisiin. Hän punastuu aina vaan ja muuttuu lopulta purppuran kellertäväksi. Tätä vaihetta kestää kolme tuntia. Lopulta normaali väri alkaa palautua Hansin kasvoille ja hän tilaa kolmannen kupin kahvia.
Tyttö avaa television ja he alkavat katsoa Ranskan ympäriajoa. Sitten he katsovat vielä Karin Lastulan herkistävän haastatteluohjelma Punaisen lakanan. Tytön mielestä Ranskan ympäriajo jatkaa hyvin Hansin heittämän kuperkeikan ympyrä-teemaa ja Punainen lakana puolestaan Hansin värivaiheteluita. He keskustelevat suomalaisesta kirjallisuudesta ja Kjell Westöstä, joka sai juuri Nobelin. Tytön mielestä Kjäll on hyvä. - Ja, det tycker jag också, sanoo Hans. Tyttö ei kuitenkaan ymmärrä ruotsia. Hän alkaa hyräillä kappaletta Taas kuljen bulevardilla Helsinfin, sillä hän aikoo osoittaa Hansille, että hänellä on vain lievä äffä-vika. Hans yhtyy teemaan ja laulaa sikermän taalainmaalaisia virsiä.
Tyttö alkaa tällä välin virkata kolmemetristä kaulahuivia ja ehdottaa, että haluaisiko Hans lähteä hänen kanssaan uimaan Englannin kanaalin yli.
Hans suostuu. He sopivat etteivät tapaa ennen lähtöä, koska se voisi vaarantaa juuri hyvin alkaneen suhteen.
- Oli se hyvä, että minulla sattui olemaan siili pullossa, ajattelee Hans. Muuten tästäkään hommasta ei olisi tullut hevon v****a.
Sen pituinen se.
perjantaina, joulukuuta 15, 2006
Tämä on hyvä suunta
Terve harakat!
Mitäs tällä viikolla on tapahtunut. Ei kai juuri mitään. Paitsi että eräs onneton kanssamatkustajamme sai syytteen murhasta. - Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä näitä tappajia ja murhaajia. Ensin lyödään 696 puukoniskua palleaan ja sitten tullaan oikeuteen ruikuttamaan, että "oi, kiltti tuomari, ei se ollut murha vaan tappo. Tai ei oikeastaan tappokaan vaan se vaan sillai lipsahti se veitsi". Sitten anotaan mielentilatutkimukseen: "ei kiltti tuomari, en minä täysissä järjissäni ole, minä olen pipi". Ai jai jai ja voi voi voi! Mikä teitä murhamiehiä oikein vaivaa? Teissä on munaa muina miehinä pistellä lajitovereita hengiltä, mutta sitten te ---tanan jänikset alatte vetistelemään! Minä haluaisin nähdä yhden murhamiehen, joka sanoisi ilman venkoilua, että "---kele minä sen tein. Piste."
Ja sitten vielä tämä mielentilatutkimuspelleily. Näyttäkää minulle yksi murhaaja, joka on täysissä järjissä!
Joo, joo, kyllä minä tiedän: Suomi on oikeusvaltio, vaikea lapsuus jne, jne. ja sen sellaista.
***
Mutta ei murehdita näitä, hyvät heinäsirkkani, sillä maailmassa tapahtuu myös paljon, paljon iloisempia asioita. Eräs viikon ehdoton hyvä uutinen oli, että yksi ruotsalainen saatiin avaruuteen. Se on hyvä alku. Suunta on hyvä ja tätä pitää jatkaa. Voi tietysti olla, että tämä on vain ruotsalaisten juoni, jolla he pyrkivät tuhoamaan Suomen tulevan talven hiihtomenestyksen. Pelkkä korkeanpaikan leiri. Ruotsalaisiin ei koskaan voi luottaa. Niillä on aina joku takaa-ajatus.
***
Brad Pitt on taas rakastunut ex-vaimoonsa. Suunta on hyvä! Tätä pitää jatkaa! Aina kannattaa rakastua. Voi rakastua:
a) omaan vaimoon
b) omaan ex-vaimoon
c) omaan tulevaan vaimoon
d) oman ex-vaimon vaimoon (suosikaa suokupuolista tasa-arvoa!)
e) oman ex-vaimon ex-vaimoon
f) oman ex-vaimon tulevaan vaimoon
g) omaan ex-vaimoon sekä ex-vaimon edellä tulevaan vaimoon tai
e) hevoseen
Kuka siis vielä väittää, ettei elämä tarjoaisi vaihtoehtoja! Hyvä Brad ja hyvä Angelica Aniston Jones! Kyllä se siitä taas suttaantuu!
***
Britney suuteli Kevinin kaveria. Britney ja Paris suutelivat. Jani ja Mari rakastuneita. Keira Knightley (nam!) menossa naimisiin poikaystävänsä Rupert Friendin kanssa. (Keira: "Ruupertti, mai fri-end!") Lempeä, lempeä, lempeä! Uskoni ihmisyyteen palaa. Tämä pallohan on ihan globaalissa rakkausjatkumossa! Tämä on hyvä suunta. Tätä pitää jatkaa. Suudelkaa, lempikää, oi nuoret urhot ja urholiinot! Antakaa rakkautenne virrata kuin kosken!
Aina löytyy suu, jota suudella.
Aina löytyy syy, miksi syydellä.
Aina löytyy käsi, jota kyydellä.
Tee se hell - lyydellä.
Vapise Runotorstai!
Ihanhan tässä äityy runolliseksi tälläinen vanha pi(e)ru. (Suunta on hyvä. Tätä pitää jatkaa.)
***
Alan vähitellen uskoa, että ihminen on ihan tautisen sukupuolinen olento!
***
Ai niin! Vielä yksi vanha uutinen: Jo perinteeksi muodostunut Viikon pyörtyilijä -palkinto menee tällä viikolla Larry Hagmanille. Toisinaanajattelija onnittelee!
Suunta on hyvä. Tätä pitää jatkaa.
***
Ja lopuksi säätiedotus: lämpenevää lempeä. - Siis yksi uimapukukierros vielä ennen joulua, pojat!
***
No niin.
***
Käteviä nämä tähdet.
***
No niin.
***
Ja kukko lauloi kolmannen kerran: no niin! Kuten ehkä tarkimmat lukijaluppakorvat huomasivat, Toisinaanajattelija laskeutui tässä postauksessa ihan Ohon ja Seiskan tasolle. Mutta mitäpä ei rahan vuoksi tekisi. Ostakaa siis Toisinaanajattelijan uusin numero heti huomenna lähimmästä R-kioskista! Se on heti siinä Kansan Uutisten ja Kallen välissä.
Mo!
Mitäs tällä viikolla on tapahtunut. Ei kai juuri mitään. Paitsi että eräs onneton kanssamatkustajamme sai syytteen murhasta. - Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä näitä tappajia ja murhaajia. Ensin lyödään 696 puukoniskua palleaan ja sitten tullaan oikeuteen ruikuttamaan, että "oi, kiltti tuomari, ei se ollut murha vaan tappo. Tai ei oikeastaan tappokaan vaan se vaan sillai lipsahti se veitsi". Sitten anotaan mielentilatutkimukseen: "ei kiltti tuomari, en minä täysissä järjissäni ole, minä olen pipi". Ai jai jai ja voi voi voi! Mikä teitä murhamiehiä oikein vaivaa? Teissä on munaa muina miehinä pistellä lajitovereita hengiltä, mutta sitten te ---tanan jänikset alatte vetistelemään! Minä haluaisin nähdä yhden murhamiehen, joka sanoisi ilman venkoilua, että "---kele minä sen tein. Piste."
Ja sitten vielä tämä mielentilatutkimuspelleily. Näyttäkää minulle yksi murhaaja, joka on täysissä järjissä!
Joo, joo, kyllä minä tiedän: Suomi on oikeusvaltio, vaikea lapsuus jne, jne. ja sen sellaista.
Mutta ei murehdita näitä, hyvät heinäsirkkani, sillä maailmassa tapahtuu myös paljon, paljon iloisempia asioita. Eräs viikon ehdoton hyvä uutinen oli, että yksi ruotsalainen saatiin avaruuteen. Se on hyvä alku. Suunta on hyvä ja tätä pitää jatkaa. Voi tietysti olla, että tämä on vain ruotsalaisten juoni, jolla he pyrkivät tuhoamaan Suomen tulevan talven hiihtomenestyksen. Pelkkä korkeanpaikan leiri. Ruotsalaisiin ei koskaan voi luottaa. Niillä on aina joku takaa-ajatus.
Brad Pitt on taas rakastunut ex-vaimoonsa. Suunta on hyvä! Tätä pitää jatkaa! Aina kannattaa rakastua. Voi rakastua:
a) omaan vaimoon
b) omaan ex-vaimoon
c) omaan tulevaan vaimoon
d) oman ex-vaimon vaimoon (suosikaa suokupuolista tasa-arvoa!)
e) oman ex-vaimon ex-vaimoon
f) oman ex-vaimon tulevaan vaimoon
g) omaan ex-vaimoon sekä ex-vaimon edellä tulevaan vaimoon tai
e) hevoseen
Kuka siis vielä väittää, ettei elämä tarjoaisi vaihtoehtoja! Hyvä Brad ja hyvä Angelica Aniston Jones! Kyllä se siitä taas suttaantuu!
Britney suuteli Kevinin kaveria. Britney ja Paris suutelivat. Jani ja Mari rakastuneita. Keira Knightley (nam!) menossa naimisiin poikaystävänsä Rupert Friendin kanssa. (Keira: "Ruupertti, mai fri-end!") Lempeä, lempeä, lempeä! Uskoni ihmisyyteen palaa. Tämä pallohan on ihan globaalissa rakkausjatkumossa! Tämä on hyvä suunta. Tätä pitää jatkaa. Suudelkaa, lempikää, oi nuoret urhot ja urholiinot! Antakaa rakkautenne virrata kuin kosken!
Aina löytyy suu, jota suudella.
Aina löytyy syy, miksi syydellä.
Aina löytyy käsi, jota kyydellä.
Tee se hell - lyydellä.
Vapise Runotorstai!
Ihanhan tässä äityy runolliseksi tälläinen vanha pi(e)ru. (Suunta on hyvä. Tätä pitää jatkaa.)
Alan vähitellen uskoa, että ihminen on ihan tautisen sukupuolinen olento!
Ai niin! Vielä yksi vanha uutinen: Jo perinteeksi muodostunut Viikon pyörtyilijä -palkinto menee tällä viikolla Larry Hagmanille. Toisinaanajattelija onnittelee!
Ja lopuksi säätiedotus: lämpenevää lempeä. - Siis yksi uimapukukierros vielä ennen joulua, pojat!
Ja kukko lauloi kolmannen kerran: no niin! Kuten ehkä tarkimmat lukijaluppakorvat huomasivat, Toisinaanajattelija laskeutui tässä postauksessa ihan Ohon ja Seiskan tasolle. Mutta mitäpä ei rahan vuoksi tekisi. Ostakaa siis Toisinaanajattelijan uusin numero heti huomenna lähimmästä R-kioskista! Se on heti siinä Kansan Uutisten ja Kallen välissä.
Mo!
keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006
lauantaina, joulukuuta 02, 2006
Lähdön tunnelmaa
Kolmoishurmaaja Valju Huljakkala on paennut! Tämä tietoisuus iski kuin salama ystävällismielisen isoveljeskansamme monarkki Kaarle Kustaaseen hänen istuessaan kullatulla wc-pytyllään, kuten kaikki monarkit tekevät aamulla kello 8.15. "Voi pyhä Silvia!" rääkäisi Kustaa ja hyppäsi suihkuverhon kannatinputkelle alkaen laulaa Porilaisten marssia, tuota mieltä kohottavaa suomalaista symbolisävelmää.
Kustaan valtavaa hätää lietsoi se, että kruununprinsessa Victoria oli kirjoittanut ihan piruuttaan vessan oveen "Nikita was here". Eikä tässä todellakaan vielä kaikki! Kaarle Kuusysin hekumaa lisäsi vielä Madde, joka bilettämästä tultuaan heitti yrjöt wc:n hopeakulhoon (Madde on ihana!), lauloi venäläistä partisaanivalssia ja raapusti kännispäissään isosiskonsa puumerkin alle: "Nikita is mine, perkele!"
Oikeastaan tämä kaikki kuvaa ruotsalaisten meitä kohtaan tuntemaa sympatiaa, jonka he verhoavat inhoon, katkeruuteen ja ylimielisyyteen. Niillä nyt sattuu vaan olemaan sellainen alemmuuskompleksi, kun heitä ei huolittu sotimaan ryssää vastaan vuonna -39. No, kyllä heidät olisi huolittu, mutta kun tiedettiin, ettei heistä olisi apua, kun ruotsalaisten sotainnostus on tunnetusti liiaksi riippuvainen pitsikorseteista, eikä suomalaisilla ollut sellaisia heille järjestää. Tätä kyllä ehdotettiin silloiselle ylikersantti Alpo Ärrrootille, mutta Ärr ärjäisi, että "ei perrrrrrr....". Ärr ei tosin pystynyt heti lopettamaan sadatteluaan, koska hänen suuhunsa lensi tulipunainen kottarainen. Ärr olisi kuollut siihen paikkaan, ellei sotamies Sokka olisi antanut hänelle leikattua konjakkia, jolla Ärr sai rykäistyä kottaraisen ulos. "...kele", jatkoi ylikersantti Ärr, sillä minkä suomalainen mies aloittaa sen hän myös lopettaa. Ja Ärr oli suomalainen mies. Oikeastaan siis se, ettei Ruotsi auttanut meitä tuossa suursodassa, saattoi olla myös kottaraisen syytä.
Kottaraisen - tai pitäisikö sanoa kottaraisten - syytä oli myös tämän kolmoishurmaaja Nikita Fogertyn pako eräästä tarkoin vartioidusta suomalaisesta täysihoitolasta. Ei sen puoleen, minulla ei ole mitään täysihoitoloita vastaan, päinvastoin. Käyn niissä itsekin huljuttelemassa muniani ja se on ihan kivaa, paitsi jos niissä on ruotsalaisia. Silloin minä en mene. Minun periaatteeni on, etten koskaan huljuttele muniani liemessä, jossa joku ruotsalainen on huljutellut omiaan. Siitä syntyy nimittäin soppa, sillä sanotaanhan sanassakin, että älä huljuttele muniasi vieraan heimon lauhdevesissä, sillä mitä useampi kokki sitä sisukkaampi syfilis.
Minusta on kyllä järin väärin, että yksi mies joutuu moisen ajojahdin kohteeksi vain siitä syystä että ruotsalaiskunkku saa hepulin. Minusta suomalaisten ei olisi tässä asiassa saanut auttaa ruotsalaisia ottamalla karannut porsas niin nopeasti kiinni vaan olisi pitänyt lietsoa vielä suurempaa pelkoa. Ehkä se olisi saanut ruotsalaiset tulemaan järkiinsä ja hyppäämään Gotlannissa olevaan lampeen, jonka pohjalla jo ennestään bilettävät sekä viimeisin ruotsalainen Bond-kottarainen, Olof Halme sekä Christer Pettersdottir. He istuvat siellä kullatuilla jakarandajakkaroillaan pelaten räsypokkaa, jonka tarkoituksena on löytää koko Ruotsin synkästä historiasta paljas totuus. (Bond-tyttö on voitolla, mikä ikävänä sivuseikkana mainittakoon.)
Asia on sikälikin ikävä, että huhut kolmoishurmaajakolibri Nikita Hrutsevista eivät pidä paikkaansa. Nikita, jonka aivan henkilökohtaisesti tunnen, on mitä hienoin ihminen. Ja kuten todettu, hänen pakonsa syy on täysin ymmärrettävä. Kuka nyt ei naisten perässä juoksisi oli aita sitten puolimetrinen tai metrinen, oli ikkuna auki tai ei. Parhaimmassa tapauksessa suomalainen mies menee läpi vaikka harvan hyttysverkon. Kun naisista on kysymys, ei suomalaista miestä pidättele mikään. No, tätä eivät tietysti ruotsalaiset ymmärrä, ihan geneettisistä syistä.
John Fogertyn paon tekee toisaalta täysin oikeutetuksi se, että John EI ole tavannut Susan Purosta, ei netissä eikä edes paikallisella nakkikioskilla. Tämä on fakta. Sussu ei halunnut kommentoida asiaa, mutta sanoi antavansa lähiaikoina asiasta lyhyen, korkeintaan kahden aukeaman kommentin Iltasanomiin, Iltalehteen sekä Kansan Uutisiin (ilmeistä kepu-vihaa!).
Niin, John Nikita Kennedy (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) on mitä rakastettavin persoona. Eikä hänellä suinkaan ole ruotsalaista naisystäväkottaraista vaan ihan supisuomalaisia sussuja. (Näihin ei kuitenkaan kuulu S.P. - Herra armahtakoon tätä kansaa Sussun enemmiltä paljastuksilta!) Niitä sussuja hänellä on kaikkiaan kolme: Inkeri I, Inkeri II ja Inkeri III. Näin yksinkertaisesti siksi, että John pitää Inkeri-nimisistä naisista. Tosin Inkeri Kakkosta hän kutsuu Katjaksi ihan muuten vaan, ja Kolmosta Kolmossivuntytöksi, mikä saattaa kuulostaa hieman kummalliselta ja sitä se vähän onkin. Nikitan jaloa persoonaa kuvaa myös se, että hän käyttää Chanel vitosta ja tykkää Tuula Amberlan laulamasta Lulusta. Esim. hypätessään täysihoitolan aidan yli hänen kuultiin laulavan kertosäettä: "muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain, hän rokkia rakastaa ja lähdön tunnelmaa..."
Tällainen on siis asianlaita tällä viikolla. Kuten huomaatte Nikita on siis aivan niin kuin yksi meistä vain. Pelko pois myös siis Kalle Kustaa ja tule nyt helvetti pois sieltä orrelta, sillä porsas on jo kotona!
Kustaan valtavaa hätää lietsoi se, että kruununprinsessa Victoria oli kirjoittanut ihan piruuttaan vessan oveen "Nikita was here". Eikä tässä todellakaan vielä kaikki! Kaarle Kuusysin hekumaa lisäsi vielä Madde, joka bilettämästä tultuaan heitti yrjöt wc:n hopeakulhoon (Madde on ihana!), lauloi venäläistä partisaanivalssia ja raapusti kännispäissään isosiskonsa puumerkin alle: "Nikita is mine, perkele!"
Oikeastaan tämä kaikki kuvaa ruotsalaisten meitä kohtaan tuntemaa sympatiaa, jonka he verhoavat inhoon, katkeruuteen ja ylimielisyyteen. Niillä nyt sattuu vaan olemaan sellainen alemmuuskompleksi, kun heitä ei huolittu sotimaan ryssää vastaan vuonna -39. No, kyllä heidät olisi huolittu, mutta kun tiedettiin, ettei heistä olisi apua, kun ruotsalaisten sotainnostus on tunnetusti liiaksi riippuvainen pitsikorseteista, eikä suomalaisilla ollut sellaisia heille järjestää. Tätä kyllä ehdotettiin silloiselle ylikersantti Alpo Ärrrootille, mutta Ärr ärjäisi, että "ei perrrrrrr....". Ärr ei tosin pystynyt heti lopettamaan sadatteluaan, koska hänen suuhunsa lensi tulipunainen kottarainen. Ärr olisi kuollut siihen paikkaan, ellei sotamies Sokka olisi antanut hänelle leikattua konjakkia, jolla Ärr sai rykäistyä kottaraisen ulos. "...kele", jatkoi ylikersantti Ärr, sillä minkä suomalainen mies aloittaa sen hän myös lopettaa. Ja Ärr oli suomalainen mies. Oikeastaan siis se, ettei Ruotsi auttanut meitä tuossa suursodassa, saattoi olla myös kottaraisen syytä.
Kottaraisen - tai pitäisikö sanoa kottaraisten - syytä oli myös tämän kolmoishurmaaja Nikita Fogertyn pako eräästä tarkoin vartioidusta suomalaisesta täysihoitolasta. Ei sen puoleen, minulla ei ole mitään täysihoitoloita vastaan, päinvastoin. Käyn niissä itsekin huljuttelemassa muniani ja se on ihan kivaa, paitsi jos niissä on ruotsalaisia. Silloin minä en mene. Minun periaatteeni on, etten koskaan huljuttele muniani liemessä, jossa joku ruotsalainen on huljutellut omiaan. Siitä syntyy nimittäin soppa, sillä sanotaanhan sanassakin, että älä huljuttele muniasi vieraan heimon lauhdevesissä, sillä mitä useampi kokki sitä sisukkaampi syfilis.
Minusta on kyllä järin väärin, että yksi mies joutuu moisen ajojahdin kohteeksi vain siitä syystä että ruotsalaiskunkku saa hepulin. Minusta suomalaisten ei olisi tässä asiassa saanut auttaa ruotsalaisia ottamalla karannut porsas niin nopeasti kiinni vaan olisi pitänyt lietsoa vielä suurempaa pelkoa. Ehkä se olisi saanut ruotsalaiset tulemaan järkiinsä ja hyppäämään Gotlannissa olevaan lampeen, jonka pohjalla jo ennestään bilettävät sekä viimeisin ruotsalainen Bond-kottarainen, Olof Halme sekä Christer Pettersdottir. He istuvat siellä kullatuilla jakarandajakkaroillaan pelaten räsypokkaa, jonka tarkoituksena on löytää koko Ruotsin synkästä historiasta paljas totuus. (Bond-tyttö on voitolla, mikä ikävänä sivuseikkana mainittakoon.)
Asia on sikälikin ikävä, että huhut kolmoishurmaajakolibri Nikita Hrutsevista eivät pidä paikkaansa. Nikita, jonka aivan henkilökohtaisesti tunnen, on mitä hienoin ihminen. Ja kuten todettu, hänen pakonsa syy on täysin ymmärrettävä. Kuka nyt ei naisten perässä juoksisi oli aita sitten puolimetrinen tai metrinen, oli ikkuna auki tai ei. Parhaimmassa tapauksessa suomalainen mies menee läpi vaikka harvan hyttysverkon. Kun naisista on kysymys, ei suomalaista miestä pidättele mikään. No, tätä eivät tietysti ruotsalaiset ymmärrä, ihan geneettisistä syistä.
John Fogertyn paon tekee toisaalta täysin oikeutetuksi se, että John EI ole tavannut Susan Purosta, ei netissä eikä edes paikallisella nakkikioskilla. Tämä on fakta. Sussu ei halunnut kommentoida asiaa, mutta sanoi antavansa lähiaikoina asiasta lyhyen, korkeintaan kahden aukeaman kommentin Iltasanomiin, Iltalehteen sekä Kansan Uutisiin (ilmeistä kepu-vihaa!).
Niin, John Nikita Kennedy (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) on mitä rakastettavin persoona. Eikä hänellä suinkaan ole ruotsalaista naisystäväkottaraista vaan ihan supisuomalaisia sussuja. (Näihin ei kuitenkaan kuulu S.P. - Herra armahtakoon tätä kansaa Sussun enemmiltä paljastuksilta!) Niitä sussuja hänellä on kaikkiaan kolme: Inkeri I, Inkeri II ja Inkeri III. Näin yksinkertaisesti siksi, että John pitää Inkeri-nimisistä naisista. Tosin Inkeri Kakkosta hän kutsuu Katjaksi ihan muuten vaan, ja Kolmosta Kolmossivuntytöksi, mikä saattaa kuulostaa hieman kummalliselta ja sitä se vähän onkin. Nikitan jaloa persoonaa kuvaa myös se, että hän käyttää Chanel vitosta ja tykkää Tuula Amberlan laulamasta Lulusta. Esim. hypätessään täysihoitolan aidan yli hänen kuultiin laulavan kertosäettä: "muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain, hän rokkia rakastaa ja lähdön tunnelmaa..."
Tällainen on siis asianlaita tällä viikolla. Kuten huomaatte Nikita on siis aivan niin kuin yksi meistä vain. Pelko pois myös siis Kalle Kustaa ja tule nyt helvetti pois sieltä orrelta, sillä porsas on jo kotona!
sunnuntai, marraskuuta 26, 2006
My name is Bond
Nyt on piru merrassa, typykät! Marraskuu ja heleän himokkaat tuulet koivunlatvoissa puhaltavat, munuaisissa kehräävät sirkkojen sipulirenkaat ja anatomian kurssini lähestyy päätepysäkkiä. Voi helvetti tätä ilmastonmuutosta, ajattelin, ja tein itselleni 210 polonium-voileipää.
Kyllä agenttina olo on raskasta. Sen sai kokea venäläinen loikkariluppakorva, joka söi raskaan englantilaisen aamiaisen. Sitä se kansainvälisyys teettää. Koskaan ei voi olla varma sopeutuuko vieraaseen kulttuuriin. Englantilainen ruoka on tunnetusti arskasta. (Oho! piti kirjoittaa raskasta, mutta kun en ole pilkunnussija jne., niin antaa olla...) Ehkä tämä venäläinen piruparka oli käynyt jossain Kurjassa kuppilassa, ennen ruokaguru Gordon Ramsayn maagista kosketusta. Tai kuvasta päätellen juuri se Ramsayn maaginen kosketus saattoikin olla se agentin kuolemaan johtanut varsinainen syy. - Luultavammin venäläisen tappoi kuitenkin Bond, sillä hänhän on tunnetusti puuhassaan tehokas ja tappaa mielellään juuri venäläisiä agentteja. Ja tämä uusin - Bond nimittäin - on kuulemma paras. No, kuten tarkimmat hörökorvasirittäjäsirkkaneitsykäiset tietävät, tämä on tietysti täyttä puppua, pelkkä Toisinaansadattelijan juoni. Ei venäläistä Bond tappanut, eikä se syönyt siveetöntä englantilaista aamiaistakaan. Kaiken takana oli tietysti suomalaisruotsalainen Christer Pettersdottir, joka tappoikin Bondin taalainmaalaisesta lammesta löytyneellä haulikolla. Bondhan kovalla Peellä on Pond, joka tarkoittaa suomeksi lampea. Sana pond taasen on englantia ja Bond on engelsmanni. Agentti kuoli Englannissa. Kaikki täsmää, typykät! - Bond on siis kuollut! Kauan eläköön Bond!
***
Matti Vanhasen Susan-typykkä, ex-libris, paljasti, että Masa ja mä tavattiinkin netissä eikä paikallisessa Siwassa. Mikä raflaava, kansakuntaa järisyttävä uutinen! Raskas paino on nostettu tämän kansakunnan harteilta, valheellisuuden kaavut on revitty ja miehet, nuo kaksimetristä pythonia lahkeissaan raahaavat käärmeenlumoojat, saavat jälleen asioida rauhassa Ikeassa, Askossa ja paikallisessa K-kaupassa ilman pelkoa siitä, että kuvankauniit, julkisuutta himokkaasti ahnehtivat nettipersoonapimatsut roikkuvat housunlahkeessa. Mikä helpotus tämä onkaan myös Toisinaanajattelijalle. Enää ei tarvitse pukeutua quasimodomaiseen valepukuun paikallisessa K-kaupassa ja huutaa vaippahyllyjen välissä kuolema! kuolema! pelkästään jo kiimaisten mummojen hätyyttelemiseksi. Om mani padme hum! Ah, mikä rauha! Ah, mikä hiljaisuus! Vain muutama dementikko enää lauantaina pyrki hipelöimään takamustani, tuota himokkaan kiinteää anatomista ulokettani ja tämäkin tapahtui Anttilan levyosastolla, missä moista saattaa mummoilta odottaakin. Kiitos Sussu!
***
Mies tuli vuonolta norjalaispaitoineen ja jätti poljennon rennon väreilemään aivokurkiaiseemme eikä enää palaa. Mutta sellaista elämä on: häivähdys punaista, vihreää, keltaista ja oranssia aivosähkökäyrän kiimaisessa pompotuksessa tai joskus myös villapaitamme etumuksella, hyvinkukutun (joimme sen putelin!) yön jälkeen. Mutta so long! Maailma on jälleen hieman parempi paikka: ei soi city enää kireellä vireellä, vaan siihen kävi joku ripauttamassa riimejä, joissa on sydän ja pää!
***
Juuri saamani tiedon mukaan italialaisliero Silvio Berluskoodi oli pyörtynyt kesken puheensa. Jotain hyvää siis tällekin viikolle!
No, tämä postaus oli ihan arskasta, mutta minä sentään yritän päivittää, apinat!
Kyllä agenttina olo on raskasta. Sen sai kokea venäläinen loikkariluppakorva, joka söi raskaan englantilaisen aamiaisen. Sitä se kansainvälisyys teettää. Koskaan ei voi olla varma sopeutuuko vieraaseen kulttuuriin. Englantilainen ruoka on tunnetusti arskasta. (Oho! piti kirjoittaa raskasta, mutta kun en ole pilkunnussija jne., niin antaa olla...) Ehkä tämä venäläinen piruparka oli käynyt jossain Kurjassa kuppilassa, ennen ruokaguru Gordon Ramsayn maagista kosketusta. Tai kuvasta päätellen juuri se Ramsayn maaginen kosketus saattoikin olla se agentin kuolemaan johtanut varsinainen syy. - Luultavammin venäläisen tappoi kuitenkin Bond, sillä hänhän on tunnetusti puuhassaan tehokas ja tappaa mielellään juuri venäläisiä agentteja. Ja tämä uusin - Bond nimittäin - on kuulemma paras. No, kuten tarkimmat hörökorvasirittäjäsirkkaneitsykäiset tietävät, tämä on tietysti täyttä puppua, pelkkä Toisinaansadattelijan juoni. Ei venäläistä Bond tappanut, eikä se syönyt siveetöntä englantilaista aamiaistakaan. Kaiken takana oli tietysti suomalaisruotsalainen Christer Pettersdottir, joka tappoikin Bondin taalainmaalaisesta lammesta löytyneellä haulikolla. Bondhan kovalla Peellä on Pond, joka tarkoittaa suomeksi lampea. Sana pond taasen on englantia ja Bond on engelsmanni. Agentti kuoli Englannissa. Kaikki täsmää, typykät! - Bond on siis kuollut! Kauan eläköön Bond!
Matti Vanhasen Susan-typykkä, ex-libris, paljasti, että Masa ja mä tavattiinkin netissä eikä paikallisessa Siwassa. Mikä raflaava, kansakuntaa järisyttävä uutinen! Raskas paino on nostettu tämän kansakunnan harteilta, valheellisuuden kaavut on revitty ja miehet, nuo kaksimetristä pythonia lahkeissaan raahaavat käärmeenlumoojat, saavat jälleen asioida rauhassa Ikeassa, Askossa ja paikallisessa K-kaupassa ilman pelkoa siitä, että kuvankauniit, julkisuutta himokkaasti ahnehtivat nettipersoonapimatsut roikkuvat housunlahkeessa. Mikä helpotus tämä onkaan myös Toisinaanajattelijalle. Enää ei tarvitse pukeutua quasimodomaiseen valepukuun paikallisessa K-kaupassa ja huutaa vaippahyllyjen välissä kuolema! kuolema! pelkästään jo kiimaisten mummojen hätyyttelemiseksi. Om mani padme hum! Ah, mikä rauha! Ah, mikä hiljaisuus! Vain muutama dementikko enää lauantaina pyrki hipelöimään takamustani, tuota himokkaan kiinteää anatomista ulokettani ja tämäkin tapahtui Anttilan levyosastolla, missä moista saattaa mummoilta odottaakin. Kiitos Sussu!
Mies tuli vuonolta norjalaispaitoineen ja jätti poljennon rennon väreilemään aivokurkiaiseemme eikä enää palaa. Mutta sellaista elämä on: häivähdys punaista, vihreää, keltaista ja oranssia aivosähkökäyrän kiimaisessa pompotuksessa tai joskus myös villapaitamme etumuksella, hyvinkukutun (joimme sen putelin!) yön jälkeen. Mutta so long! Maailma on jälleen hieman parempi paikka: ei soi city enää kireellä vireellä, vaan siihen kävi joku ripauttamassa riimejä, joissa on sydän ja pää!
Juuri saamani tiedon mukaan italialaisliero Silvio Berluskoodi oli pyörtynyt kesken puheensa. Jotain hyvää siis tällekin viikolle!
No, tämä postaus oli ihan arskasta, mutta minä sentään yritän päivittää, apinat!
sunnuntai, toukokuuta 21, 2006
Nyt on kevät
Herran Jumala! parkaisin kuin juuri kilipukin raiskaama emakko, kun kuulin jo ensimmäistä kertaa tälle kesälle radiosta biisin "Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä..."! Voi jessus! Eikö teillä perkeleillä siellä radiossa ole mitään muita kesäisiä valitusvirsiä soitettavana! Biisihän on täysin mitäänsanomaton ja banaali kuin juuri uimasta nousseen Hereford-sonnin kutistunut kikkeli. Ja sitä perkelettä saa kuulla taas koko kesän! Eikö teillä puolimulateilla ole minkäänlaista tyylitajua?
No, minä nyt tietysti olen kummallinen, koska kuuntelen mulkeromaisen hintahtavaa ja lesbojen uimarannoilla pitämissä estottomissa orgioissaan soittamaa suomipoppia ja iskelmää aina Untamo Monosen tangoista lähtien. Mutta minä en tälle taipumukselleni mitään voi. Olen rukoillut Ukko Ylijumalaa, Lordia ja Paavo Lipposta, että joku heistä kaikessa viisaudessaan ottaisi minulta pois tämän täysin kieroutuneen taipumukseni kuunnella näitä valitusvirsiä, mutta kukaan heistä ei ole vastannut pyyntöihini. Olen siis joutunut kulkemaan näissä pimeyden laaksoissa jo vuosikausia, syvä itseinhon hekuma molemmissa kiveksissäni ja karjumaan surkeaa kohtaloani kuin mattolaiturilla muniaan huljutteleva muuli. Tilanne on sikälikin paha, että minusta tuonlaatuinen musiikki on muutenkin ihan perseestä. Mutta minkäs teet. Jotain ihmisen, tuon kurjan lehmiinsekaantujan on kuunneltava löytääkseen elämäänsä edes jonkinmoisen tarkoituksen.
Olen pahoillani (perkele, minä mitään ole!) että tekstini saattaa olla hieman karkeaa ja loukata herkkähipiäisimpiä rukoilijasirkkarunkkareita, mutta minkäs teet, sillä MINÄ OLEN VIHAINEN! Tajuatteko te aivopäästäisen äpärät!
Jos nyt jotain minun kiveksiä hellivää kevät/kesäaiheista suomisikermää radiostanne haluatte minulle rääkyä, soittakaa Tavaramarkkinoiden Kevät -biisiä, sitä missä kuljetaan Hakaniemen rantaan ja tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa ja missä syödään salmiakkia, vaikka haluttaisiin nussia yleisellä rannalla täysin estottomasti kuin kaksi kiimaista kirahvia. Se biisi on hyvä tässä itkuvirsigenressä. - JA VOI PERKELE, ETTÄ MINÄ INHOAN TUOTA GENRE-SANAA! Sitä hokevat kaikki teeveehen raahatut mitäänsanomattomuudet, jotka ovat niin olevinaan ja tietävät muka musiikista jotain. Genre, genre, genre. Voi perkele että on hienoa!
Mutta siis: soittakaa sitä Kevät-biisiä, että kivekseni jälleen hypähtelisivät ilosta ja mieleni vaeltasi orgastisen tyytyväisenä enkä enää olisi vihainen kuin perseeseen pantu apina.
Loppu.
No, minä nyt tietysti olen kummallinen, koska kuuntelen mulkeromaisen hintahtavaa ja lesbojen uimarannoilla pitämissä estottomissa orgioissaan soittamaa suomipoppia ja iskelmää aina Untamo Monosen tangoista lähtien. Mutta minä en tälle taipumukselleni mitään voi. Olen rukoillut Ukko Ylijumalaa, Lordia ja Paavo Lipposta, että joku heistä kaikessa viisaudessaan ottaisi minulta pois tämän täysin kieroutuneen taipumukseni kuunnella näitä valitusvirsiä, mutta kukaan heistä ei ole vastannut pyyntöihini. Olen siis joutunut kulkemaan näissä pimeyden laaksoissa jo vuosikausia, syvä itseinhon hekuma molemmissa kiveksissäni ja karjumaan surkeaa kohtaloani kuin mattolaiturilla muniaan huljutteleva muuli. Tilanne on sikälikin paha, että minusta tuonlaatuinen musiikki on muutenkin ihan perseestä. Mutta minkäs teet. Jotain ihmisen, tuon kurjan lehmiinsekaantujan on kuunneltava löytääkseen elämäänsä edes jonkinmoisen tarkoituksen.
Olen pahoillani (perkele, minä mitään ole!) että tekstini saattaa olla hieman karkeaa ja loukata herkkähipiäisimpiä rukoilijasirkkarunkkareita, mutta minkäs teet, sillä MINÄ OLEN VIHAINEN! Tajuatteko te aivopäästäisen äpärät!
Jos nyt jotain minun kiveksiä hellivää kevät/kesäaiheista suomisikermää radiostanne haluatte minulle rääkyä, soittakaa Tavaramarkkinoiden Kevät -biisiä, sitä missä kuljetaan Hakaniemen rantaan ja tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa ja missä syödään salmiakkia, vaikka haluttaisiin nussia yleisellä rannalla täysin estottomasti kuin kaksi kiimaista kirahvia. Se biisi on hyvä tässä itkuvirsigenressä. - JA VOI PERKELE, ETTÄ MINÄ INHOAN TUOTA GENRE-SANAA! Sitä hokevat kaikki teeveehen raahatut mitäänsanomattomuudet, jotka ovat niin olevinaan ja tietävät muka musiikista jotain. Genre, genre, genre. Voi perkele että on hienoa!
Mutta siis: soittakaa sitä Kevät-biisiä, että kivekseni jälleen hypähtelisivät ilosta ja mieleni vaeltasi orgastisen tyytyväisenä enkä enää olisi vihainen kuin perseeseen pantu apina.
Loppu.
sunnuntai, toukokuuta 14, 2006
Vapaapäivä
Ilotaloissa rehevät leidit
lukevat Sokrateetä
ja juovat teetä,
eivätkä tee hommia ollenkaan.
En pane pahakseni,
sanoi Dooris,
tuo keväinen hempukka,
jota katselin
sillä
silmällä pidin
hyvänä.
Mutta ei,
vapaapäivä vosuilla.
Se sallittakoon
demokratian, direktiivien
nojalla nojaan seinään
minä,
ilotaloissa riehuva huoripukki!
lukevat Sokrateetä
ja juovat teetä,
eivätkä tee hommia ollenkaan.
En pane pahakseni,
sanoi Dooris,
tuo keväinen hempukka,
jota katselin
sillä
silmällä pidin
hyvänä.
Mutta ei,
vapaapäivä vosuilla.
Se sallittakoon
demokratian, direktiivien
nojalla nojaan seinään
minä,
ilotaloissa riehuva huoripukki!
keskiviikkona, joulukuuta 28, 2005
Puolalaiset, veljemme!
Puolalaiset ovat nyt jostain syystä koko ajan mielessäni. En nyt vaan voi sille mitään. Niitä tunkee korvista ja joka paikasta mieleeni. Pääni on täynnä pieniä puolalaisia. Syy on tietysti etupäässä tuon puolalaisen jäniksen, johon aiemmin viittasin ja tietysti niiden hiirien.
Minusta nyt on vaan mukava mollata puolalaisia. Puolalaiset ovat niin kummallisia. En tiedä puolalaisista oikeastaan mitään muuta, kuin että niillä on isot korvat ja minusta se on perverssiä. Ja epäilyttävää.
No tiedän minä puolalaista sen, että ne on köyhiä. Vähänkö kiinnostaa. Niin ja sitten niillä on se Lech Walesa, jonka sukunimi pitää ääntää niin kuin olisi nielaissut kokonaisen kananmunan. Se oli se solidaarisuusjutska. Se oli ihan jees presidentti, josta tuli taas hitsari tai asentaja tai joku sellainen. Sillä oli luonnetta.
Ja on tietysti se kävelijä Korsenjovski. Kova mies. Mutta sitä ei enää ole. Ja Adam Malys. Se hyppääjä. Ja sitten se entinen Pope, se joka ajoi sillä golfkärryllä. Urheilijoita kaikki.
Ja sitten se niiden kieli. Ymmärtääkö sitä kukaan? Oikeastaan minä haluaisin opetella puolaa. En niin paljoa, että sitä oikeastaan osaisin, mutta jonkun tärkeän lauseen. Esim. että Neiti, puserossanne on päästäinen. Voisiko joku ystävällisesti opettaa sen minulle?
Suomalaiset voisivat olla enemmän yhteyksissä Puolaan. Se olisi perverssillä tavalla kiintoisaa. MINÄ RAKASTAN PUOLALAISIA KAIKISTA HEIDÄN PUUTTEISTAAN HUOLIMATTA! - Huomaatteko? Suorastaan huusin tämän sydämestäni löytyvän totuuden maailmankaikkeuteen. Mitä muuta sydämestäni, tuosta sykkivästä suonikohjusta, vielä löytyykään! - Katsotaanpa: Sirppi, vasara, männynkäpyjä, sandaalit, 40 watin hehkulamppu, norjalainen tavaratalo... Oho! - Nyt ymmärrän senkin, miksi sitä Mariaa, sitä Jeesuksen kamua käskettiin tutkiskelemaan sydäntänsä. Vähänkö hän mahtoi hämmästyä, kun löysi sieltä ne kolmen tietäjän bootsit. Eikös se niin mennyt. Ja sitten se J. Karjalainen teki siitä heti laulun, sen Kolme cowboyta ratsastaa... jne. J on hyvä. Se kiekuu niin kuin kukko.
Mutta takaisin Puolaan. Niillähän on sitten se niiden lippu, se punavalkoinen. Tosi mauton. Ja sitten tiedän, ettei ne oikeastaan enää ole kommunisteja vaan nykyisin Amerikan pe**eennuolijoita, vähän niin kuin Suomikin. Ja toisessa Star Warsissa ne saivat turpiinsa. Vähän niin kuin Suomikin.
Naiset on Puolassa rumia ja miehet juoppoja. Ja niiden uusi presidentti on *sensuroitu*.
Who cares.
Minusta nyt on vaan mukava mollata puolalaisia. Puolalaiset ovat niin kummallisia. En tiedä puolalaisista oikeastaan mitään muuta, kuin että niillä on isot korvat ja minusta se on perverssiä. Ja epäilyttävää.
No tiedän minä puolalaista sen, että ne on köyhiä. Vähänkö kiinnostaa. Niin ja sitten niillä on se Lech Walesa, jonka sukunimi pitää ääntää niin kuin olisi nielaissut kokonaisen kananmunan. Se oli se solidaarisuusjutska. Se oli ihan jees presidentti, josta tuli taas hitsari tai asentaja tai joku sellainen. Sillä oli luonnetta.
Ja on tietysti se kävelijä Korsenjovski. Kova mies. Mutta sitä ei enää ole. Ja Adam Malys. Se hyppääjä. Ja sitten se entinen Pope, se joka ajoi sillä golfkärryllä. Urheilijoita kaikki.
Ja sitten se niiden kieli. Ymmärtääkö sitä kukaan? Oikeastaan minä haluaisin opetella puolaa. En niin paljoa, että sitä oikeastaan osaisin, mutta jonkun tärkeän lauseen. Esim. että Neiti, puserossanne on päästäinen. Voisiko joku ystävällisesti opettaa sen minulle?
Suomalaiset voisivat olla enemmän yhteyksissä Puolaan. Se olisi perverssillä tavalla kiintoisaa. MINÄ RAKASTAN PUOLALAISIA KAIKISTA HEIDÄN PUUTTEISTAAN HUOLIMATTA! - Huomaatteko? Suorastaan huusin tämän sydämestäni löytyvän totuuden maailmankaikkeuteen. Mitä muuta sydämestäni, tuosta sykkivästä suonikohjusta, vielä löytyykään! - Katsotaanpa: Sirppi, vasara, männynkäpyjä, sandaalit, 40 watin hehkulamppu, norjalainen tavaratalo... Oho! - Nyt ymmärrän senkin, miksi sitä Mariaa, sitä Jeesuksen kamua käskettiin tutkiskelemaan sydäntänsä. Vähänkö hän mahtoi hämmästyä, kun löysi sieltä ne kolmen tietäjän bootsit. Eikös se niin mennyt. Ja sitten se J. Karjalainen teki siitä heti laulun, sen Kolme cowboyta ratsastaa... jne. J on hyvä. Se kiekuu niin kuin kukko.
Mutta takaisin Puolaan. Niillähän on sitten se niiden lippu, se punavalkoinen. Tosi mauton. Ja sitten tiedän, ettei ne oikeastaan enää ole kommunisteja vaan nykyisin Amerikan pe**eennuolijoita, vähän niin kuin Suomikin. Ja toisessa Star Warsissa ne saivat turpiinsa. Vähän niin kuin Suomikin.
Naiset on Puolassa rumia ja miehet juoppoja. Ja niiden uusi presidentti on *sensuroitu*.
Who cares.
maanantaina, joulukuuta 05, 2005
Näkemiin, tyttöni!
Tähän väliin hieman marmatusta. Minulle kävi nimittäin niin oudoskukkeliskummallinen tapaus, että sain roskan silmääni. - Herra varjele! huudahdin ja marssin paikalliseen arvontatoimistoon, terveyskeskukseen, tuohon sinapintuoksuiseen terva-aivoelmeriin.
Minut otti vastaan kiltinnäköinen pikkulotta, joka vallan pelästyi, kun asiani ilmaisin. Pähkäili vartin sitä, mahtaakohan se olla roska vai joku muu mahdollinen mintunnappi, joka poikaparan silmämunan on ottanut maalitaulukseen. - Herra varjele! ajattelin toistamiseen. - Vieläkö eletään sitä kreikkalaista (vai mitä lienee) aikakautta, jolloin pohtimalla yritettiin selvittää sitä, kuinka monta hammasta esaholopaisen ohjastamalla Urho-ravurilla mahtaakaan olla. Niin, tämä terveyssiskohöpsöläinen kysyi lopulta (asiaa vartin pohdittuaan), että miltä se tuntuu. - Herra varjele! parkaisin ja tällä kertaa ääneen. - Se tuntuu vallan siltä, kuin miltä tuntuu, kun on roska silmässä! - Niin, siltä se varmaan tuntuu, totesi tuo. Viimein uskalsi sentään koskea minun yläluomeeni ja tuota lupsakkaa, leppäkerttumaista ihopoimuani karvan verran kohottaa, ja totesi: - Ei siellä kyllä mitään näy. - Herra varjele! parkaisin jo ties monenennenko kerran ja hypähtelin pitkin seiniä kuin yksisilmäinen (ja tämä ei ole vertaus!) Notre Damen kellonsoittajasisilisko.
Ehdotti lääkäriä. - Herra varj..., pelkän roskan takia! - Noh, hirveän, terveysaseman seiniä kiirineen valitukseni johdosta sairaalapuolen kaikki kutsumuskellot alkoivat soida ja hätiin riensi toinen terveyskeskustäti. Hän raotti jo lähes umpeenmuurautunutta silmämunaani, tiirasi, tirkisteli ja totesi: - Ei siellä mitään ole! - Herra varjele! parkaisin taas ja täysin toivoni menettäneenä kaivauduin tutkimuspöydän jalan rautaputkeen ja huusin kuin Beethoven paskahuussissa. - Taas ehdotettiin lääkäriä.
Olin täysin hajalla ja kohtalooni alistuneena istuin odottamaan lääkäriä, joka tunki luultavasti isoa munkkipossua suuhunsa jossain taukotilassa ja hekumoi ajatuksella: siellä ne sokeat ja rammat mua vuottaa, mutta minäpä syön munkkipossua, sillä minulla on nyt tauko.
Olin jo täydellisen raivon vallassa. Suunnittelin vakavasti jo koko arvauskeskuksen, kirkon ja paloaseman tuikkaamista tuleen, kun muistin, että viime vuonna minua tässä samaisessa, varsin vakavassa kohtalon käänteessä auttoi lastenterkkari. Tartuin tähän viimeiseen oljenkorteen ja soitin tämän ovisummeria.
Tämä otti pojan silmäluomesta kiinni, käänsi sen nurin ja otti vanupuikolla roskan pois ja pisti pari tippaa perään ja sanoi: näin meillä silmäpuolia käsitellään.
Valaisi lisäksi asian poliittista puolta ja sanoi, että ei sairaanhoitajille opeteta tätä temppua enää nykyään. Hänkin oli sen oppinut äidiltään.
Itkin vuolaasti kuin liberoikäinen, juuri nussimaan oppinut maki-apina, ja halasin riemuissani kaikkia odotussalissa olleita mummoja niin lujasti, että kaupunki säästää ainakin neljän mummon pitkäaikaishoidon kustannukset.
Siispä minä kysynkin: mitä hallitus aikoo tehdä!? - Siis hei haloo! Jos sairaanhoitajat eivät enää osaa ottaa roskaa silmästä, niin kyllä tämän maan terveydenhoito on heikoissa kantimissa.
Näin on tosi, oi neitsykäiseni!
Minut otti vastaan kiltinnäköinen pikkulotta, joka vallan pelästyi, kun asiani ilmaisin. Pähkäili vartin sitä, mahtaakohan se olla roska vai joku muu mahdollinen mintunnappi, joka poikaparan silmämunan on ottanut maalitaulukseen. - Herra varjele! ajattelin toistamiseen. - Vieläkö eletään sitä kreikkalaista (vai mitä lienee) aikakautta, jolloin pohtimalla yritettiin selvittää sitä, kuinka monta hammasta esaholopaisen ohjastamalla Urho-ravurilla mahtaakaan olla. Niin, tämä terveyssiskohöpsöläinen kysyi lopulta (asiaa vartin pohdittuaan), että miltä se tuntuu. - Herra varjele! parkaisin ja tällä kertaa ääneen. - Se tuntuu vallan siltä, kuin miltä tuntuu, kun on roska silmässä! - Niin, siltä se varmaan tuntuu, totesi tuo. Viimein uskalsi sentään koskea minun yläluomeeni ja tuota lupsakkaa, leppäkerttumaista ihopoimuani karvan verran kohottaa, ja totesi: - Ei siellä kyllä mitään näy. - Herra varjele! parkaisin jo ties monenennenko kerran ja hypähtelin pitkin seiniä kuin yksisilmäinen (ja tämä ei ole vertaus!) Notre Damen kellonsoittajasisilisko.
Ehdotti lääkäriä. - Herra varj..., pelkän roskan takia! - Noh, hirveän, terveysaseman seiniä kiirineen valitukseni johdosta sairaalapuolen kaikki kutsumuskellot alkoivat soida ja hätiin riensi toinen terveyskeskustäti. Hän raotti jo lähes umpeenmuurautunutta silmämunaani, tiirasi, tirkisteli ja totesi: - Ei siellä mitään ole! - Herra varjele! parkaisin taas ja täysin toivoni menettäneenä kaivauduin tutkimuspöydän jalan rautaputkeen ja huusin kuin Beethoven paskahuussissa. - Taas ehdotettiin lääkäriä.
Olin täysin hajalla ja kohtalooni alistuneena istuin odottamaan lääkäriä, joka tunki luultavasti isoa munkkipossua suuhunsa jossain taukotilassa ja hekumoi ajatuksella: siellä ne sokeat ja rammat mua vuottaa, mutta minäpä syön munkkipossua, sillä minulla on nyt tauko.
Olin jo täydellisen raivon vallassa. Suunnittelin vakavasti jo koko arvauskeskuksen, kirkon ja paloaseman tuikkaamista tuleen, kun muistin, että viime vuonna minua tässä samaisessa, varsin vakavassa kohtalon käänteessä auttoi lastenterkkari. Tartuin tähän viimeiseen oljenkorteen ja soitin tämän ovisummeria.
Tämä otti pojan silmäluomesta kiinni, käänsi sen nurin ja otti vanupuikolla roskan pois ja pisti pari tippaa perään ja sanoi: näin meillä silmäpuolia käsitellään.
Valaisi lisäksi asian poliittista puolta ja sanoi, että ei sairaanhoitajille opeteta tätä temppua enää nykyään. Hänkin oli sen oppinut äidiltään.
Itkin vuolaasti kuin liberoikäinen, juuri nussimaan oppinut maki-apina, ja halasin riemuissani kaikkia odotussalissa olleita mummoja niin lujasti, että kaupunki säästää ainakin neljän mummon pitkäaikaishoidon kustannukset.
Siispä minä kysynkin: mitä hallitus aikoo tehdä!? - Siis hei haloo! Jos sairaanhoitajat eivät enää osaa ottaa roskaa silmästä, niin kyllä tämän maan terveydenhoito on heikoissa kantimissa.
Näin on tosi, oi neitsykäiseni!
perjantaina, marraskuuta 25, 2005
Trauma K-kaupassa
Keskellä K-kaupan elintarviketiskiä minä sitten repesin. En kestänyt enää. Vuosien, vuosien sisälläni velloneet tukahdetut toiveet purkautuivat sanoiksi, valtava sisälläni muhinut musta möykky purkaantui korvia särkeväksi parkaisuksi. Minä huusin: ANTAKAA MINULLE KUUKAUTISET! MINÄ HALUAN KUUKAUTISET! Miksen minä saa maistaa tätä elämän nektaria? Minä niin tahtoisin! Minä protestoin, juoksin vaippaosastolle, heittäydyin vaippahyllyyn ja vaikersin, taoin pienillä karvaisilla nyrkeilläni vaippakasoja, heittelin tampmakseja (PepsiMaxin serkku muuten) pakastelokeroihin ja kuristin ohimennen pari mummoa. Riehuin siis oikein kunnolla.
Sitten tuli naispoliisi ja vei minut putkaan. Voitteko kuvitella! Naispoliisi! Ei, elämä ei armahda! Lyö vielä lyötyä. Iskee ironialla.
Jouduin siis putkaan. Taas! (Voi tätä elämää!). Pyysin vartijaa tuomaan minulle oolveis ultria, niitä kevyitä, niitä imukukyisiä, niitä ihania! Niihin tahdoin kuivata kyyneleeni! Mutta vartija, tuo karski mies Karjalasta, paukautti tirkistysluukun kiinni ja murahti: - Tillitä tiiliseinään, liero!
Miksi meitä miehiä sorretaan? Miksi emme saa kokea tätä elämän ydintä? Vetoan tutkimustuloksiin ja tasa-arvoon. Me haluamme ne! Ja te siskot. Emme me ole kiittämättömiä. Ehei. Jos annatte ne meille, saatte meiltä vaihtarina stondiksen. Ette tiedäkään kuinka kiusallinen kaveri se on. Kun yrittää olla sivistynyt ja tehdä kassaneitiin vaikutusta, niin sieltä se vain tulee. Sille ei voi mitään. SILLE EI VAIN VOI MITÄÄN! Ja sitten kun on kassaneidin kanssa puhunut sivistyneesti pari kuukautta ja ollut nokkela, käynyt elokuvissa, ostanut popcornit ja sen sellaista, ja vastannut myöntävästi kysymykseen "meille vai teille". Niin sitten. NIIN SITTEN SITÄ EI OLE! Saatte kokea sen siskot! Se ei tule vain kerran kuussa! Se on tai ei ole AINA JA KAIKKIALLA.
Joten älkää yhtään äriskö jos vetäydymme joskus kaveriporukalla ryyppäämään. Me ryyppäämme ainoastaan siksi, että meillä on se tai että meillä ei sitä ole. Ja ryyppäämme myös siksi, ettei meillä ole niitä mitkä teillä on, vai mitä veljet? - Yhtykää taisteluun, veljet! Veljet? - VELJET! MIKSI TE OLETTE NIIN HILJAA!? VELJET!!!
Mutta veljet, miksi teillä on nuo ketjut ja tuo moukar
Tsäpter tuu: Olevainen puskee ytimeen
Taistelu tampakseista, veljet petti.
Mikä minuun iski?
Olen jossakin. Niin yksin, niin yksin. Mieleeni sukeltaa sekavia kuvia. Minulla on kolmetoista mulattiveljeä, jotka juovat Tampmaxia. Minulla on ja minulla ei ole. Ja minä en ole.
Herään loisteputkien hämärään loisteeseen. Yksi lamppu vilkuttaa. Iskee silmää. Hitaasti tajuan: tämä on sairaala. - Veljet? kuiskaan. Sairaanhoitaja tulee. Peittelee ja rauhoittelee. Koetan käsiäni ja jalkojani. Tämä olen siis minä. Tämä on siis sairaala ja tämä on minä, vai olenko vai enkö ole? Jossain kuuluu olevan radio päällä. Vesku Loiri laulaa:
...vai aatella:
laps olen auringonlaskun en koiton,
mies olen valkeuden vaikka en voiton
siksi mun murtua täytyy
siksi mun murtua täytyy
Vesku Loiri ainakin on, ajattelen. Sitten taas ajattelen, että olenko minä ja mikä minulla on ja onko minulla ja mitä minulla on.
Sairaanhoitaja on kiva. Rauhoittelee ja sanoo, että olet vielä vähän sekava, kaunis poika. Kertoo olevansa joku Ransu. Kertoo, että hänelläkin oli kerran plussakortti. Hän kyllä tietää. Kertoo millaista on, kun on ja kun ei ole ja silti on. Hänen lempeän möreä äänensä vaivuttaa minut uneen ja näen unta vaaleanpunaisista elefanteista ja gorilloista, jotka eivät ole. Vihreä vompatti tarjoaa minulle banaania ja vakuuttaa, että hän on vaikka hänellä ei ole. Mietin, olenko itse vai olenko vain olevinani. Päätän että en ole, vaikka olevinani olen. Marakatti naurahtaa poikamaisesti ja sanoo: - Olehan siinä, senkin!
Uni hajoaa ja vähän aikaa kaikki on ja ei ole. Minulla on ja ei ole. Istun maitolaiturilla tytön kanssa ja meillä molemmilla on. Kaikki on hyvin.
Vai onko?
Sitten sairaanhoitaja tulee ja sanoo: - Nyt kaunis poika vaihdetaan vaipat. - MITÄ, karjaisen ja hypähtelen kattoon kuin vaivainen puuta nussiva paviaani. - ONKO MINULLA NE!?
PS: Ensi kerralla puhun synnytyksestä. Sepäs se vasta onkin epäreilua! Vai mitä velj
Sitten tuli naispoliisi ja vei minut putkaan. Voitteko kuvitella! Naispoliisi! Ei, elämä ei armahda! Lyö vielä lyötyä. Iskee ironialla.
Jouduin siis putkaan. Taas! (Voi tätä elämää!). Pyysin vartijaa tuomaan minulle oolveis ultria, niitä kevyitä, niitä imukukyisiä, niitä ihania! Niihin tahdoin kuivata kyyneleeni! Mutta vartija, tuo karski mies Karjalasta, paukautti tirkistysluukun kiinni ja murahti: - Tillitä tiiliseinään, liero!
Miksi meitä miehiä sorretaan? Miksi emme saa kokea tätä elämän ydintä? Vetoan tutkimustuloksiin ja tasa-arvoon. Me haluamme ne! Ja te siskot. Emme me ole kiittämättömiä. Ehei. Jos annatte ne meille, saatte meiltä vaihtarina stondiksen. Ette tiedäkään kuinka kiusallinen kaveri se on. Kun yrittää olla sivistynyt ja tehdä kassaneitiin vaikutusta, niin sieltä se vain tulee. Sille ei voi mitään. SILLE EI VAIN VOI MITÄÄN! Ja sitten kun on kassaneidin kanssa puhunut sivistyneesti pari kuukautta ja ollut nokkela, käynyt elokuvissa, ostanut popcornit ja sen sellaista, ja vastannut myöntävästi kysymykseen "meille vai teille". Niin sitten. NIIN SITTEN SITÄ EI OLE! Saatte kokea sen siskot! Se ei tule vain kerran kuussa! Se on tai ei ole AINA JA KAIKKIALLA.
Joten älkää yhtään äriskö jos vetäydymme joskus kaveriporukalla ryyppäämään. Me ryyppäämme ainoastaan siksi, että meillä on se tai että meillä ei sitä ole. Ja ryyppäämme myös siksi, ettei meillä ole niitä mitkä teillä on, vai mitä veljet? - Yhtykää taisteluun, veljet! Veljet? - VELJET! MIKSI TE OLETTE NIIN HILJAA!? VELJET!!!
Mutta veljet, miksi teillä on nuo ketjut ja tuo moukar
Tsäpter tuu: Olevainen puskee ytimeen
Taistelu tampakseista, veljet petti.
Mikä minuun iski?
Olen jossakin. Niin yksin, niin yksin. Mieleeni sukeltaa sekavia kuvia. Minulla on kolmetoista mulattiveljeä, jotka juovat Tampmaxia. Minulla on ja minulla ei ole. Ja minä en ole.
Herään loisteputkien hämärään loisteeseen. Yksi lamppu vilkuttaa. Iskee silmää. Hitaasti tajuan: tämä on sairaala. - Veljet? kuiskaan. Sairaanhoitaja tulee. Peittelee ja rauhoittelee. Koetan käsiäni ja jalkojani. Tämä olen siis minä. Tämä on siis sairaala ja tämä on minä, vai olenko vai enkö ole? Jossain kuuluu olevan radio päällä. Vesku Loiri laulaa:
...vai aatella:
laps olen auringonlaskun en koiton,
mies olen valkeuden vaikka en voiton
siksi mun murtua täytyy
siksi mun murtua täytyy
Vesku Loiri ainakin on, ajattelen. Sitten taas ajattelen, että olenko minä ja mikä minulla on ja onko minulla ja mitä minulla on.
Sairaanhoitaja on kiva. Rauhoittelee ja sanoo, että olet vielä vähän sekava, kaunis poika. Kertoo olevansa joku Ransu. Kertoo, että hänelläkin oli kerran plussakortti. Hän kyllä tietää. Kertoo millaista on, kun on ja kun ei ole ja silti on. Hänen lempeän möreä äänensä vaivuttaa minut uneen ja näen unta vaaleanpunaisista elefanteista ja gorilloista, jotka eivät ole. Vihreä vompatti tarjoaa minulle banaania ja vakuuttaa, että hän on vaikka hänellä ei ole. Mietin, olenko itse vai olenko vain olevinani. Päätän että en ole, vaikka olevinani olen. Marakatti naurahtaa poikamaisesti ja sanoo: - Olehan siinä, senkin!
Uni hajoaa ja vähän aikaa kaikki on ja ei ole. Minulla on ja ei ole. Istun maitolaiturilla tytön kanssa ja meillä molemmilla on. Kaikki on hyvin.
Vai onko?
Sitten sairaanhoitaja tulee ja sanoo: - Nyt kaunis poika vaihdetaan vaipat. - MITÄ, karjaisen ja hypähtelen kattoon kuin vaivainen puuta nussiva paviaani. - ONKO MINULLA NE!?
PS: Ensi kerralla puhun synnytyksestä. Sepäs se vasta onkin epäreilua! Vai mitä velj
sunnuntai, marraskuuta 13, 2005
Puspus
Joskus on niin kiire, ettei ehdi kirjoittaa blogia.
Joskus hukkaa ajatuksen, kun kirjoittaa blogia.
Joskus ajatus tulee lenkillä, eikä voi kirjoittaa blogia.
Kuskus kirjoittaa blogia, vaikka on kiire.
Kuskus hukkaa ajatuksen ja silti kirjoittaa blogia.
Kuskus käy lenkillä ja kirjoittaa blogia.
Hushus! Älä lue huonoa blogia!
Jan Hus poltettiin roviolla vuonna 1415.
Se on faktaa!
Voiko tämän alemmas postauksissa enää vajota?
Vajota? Hah Herran kiekaisu ja muita runoja!
Joskus ajatus vaan on todella vappaa
ja heittää bloggiin pelkkää rappaa
sano savolainen.
Joskus hukkaa ajatuksen, kun kirjoittaa blogia.
Joskus ajatus tulee lenkillä, eikä voi kirjoittaa blogia.
Kuskus kirjoittaa blogia, vaikka on kiire.
Kuskus hukkaa ajatuksen ja silti kirjoittaa blogia.
Kuskus käy lenkillä ja kirjoittaa blogia.
Hushus! Älä lue huonoa blogia!
Jan Hus poltettiin roviolla vuonna 1415.
Se on faktaa!
Voiko tämän alemmas postauksissa enää vajota?
Vajota? Hah Herran kiekaisu ja muita runoja!
Joskus ajatus vaan on todella vappaa
ja heittää bloggiin pelkkää rappaa
sano savolainen.
perjantaina, marraskuuta 11, 2005
keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005
Tarina löyhästä lammaspaimenesta
Asuipa kerran metsässä lammaspaimen, jolla oli kihti. Kihtinsä vuoksi lammaspaimen äänesti aina vaaleissa Paavo Lipposta ja metsästi ruskeita jäniksiä. Lammaspaimenella oli myös koira, jolla oli atooppinen ihottuma.
Eräänä päivänä lammaspaimen lähti Amerikkaan ja meni Kolumbuksen kanssa kaljalle. Ranchin emäntä ja Kolumbuksen rakastajatar, Ella nimeltään, ei tykännyt tästä ja muutti vaihto-oppilaaksi Intiaan.
Tällä välin lammaspaimen samoili metsässä kuin eksynyt kuukkeli. Kolumbus keitti viinaa ja lauloi, keitti viinaa ja lauloi. Sitten loppuivat tupakat. Niinpä miehet päättivät lähteä metsästämään jääkarhuja pohjoisnavalle. Siellä eskimo, Einari nimeltään, surmasi sekä Kolumbuksen että lammaspaimenen.
Vuosia myöhemmin Ella tapasi Einarin chatissa. Ella kirjoitti nimimerkillä "Nuori kameli" ja Einari käytti nimimerkkiä "Pohjoisten tuulien tappaja". Ella ihastui heti. Einari kysyi Ellalta: "Alaksä oleen?" Ja Ella alko. He saivat 13 eskimomulattia.
Myöhemmin Einari stressaantui, mutta perheterapian ja hyvien ystävien tuella hän selvisi. (13 mulattitytön kasvattaminen ei ole lasten leikkiä.) He kävivät yhdessä perheterapiassa ja pääsivät Sunnuntaivekkariin, jossa Raimo Vakkuri haastatteli heitä.
Joskus iltaisin, kun Ella istuu parvekkeella tupakalla ja katsoo pohjoisessa loimuavia revontulia, hän muistaa entistä miestään ja lammaspaimenta. - Siellä jossain ne jörnii, pohjoisilla, ajattelee Ella. Sitten Ella menee sisään ja kirjoittaa päiväkirjamerkinnän:
Kuinka kuljettaakaan meitä Elämä,
mantereelta mantereelle,
kuinka nivoutuvatkaan toisiinsa
kohtalot.
Jossain välähtää revontulet
ja yhdessä hetkessä,
yhdessä hetkessä
on kaikki.
Ja silti olemme kuin nuoria napatanssijoita,
joiden testosteronin tuoksussa
nuoret tapiirit eksyvät viidakoihin,
ja autiomaiden syleilyssä
kameli ei tykkää kyttyrää.
Naapuri raottaa verhoa ja näkee valon, joka loistaa Ellalta ja Einarilta ja ajattelee: Niillä on parisuhde kunnossa. Ja yhteisiä tuttuja.
Eräänä päivänä lammaspaimen lähti Amerikkaan ja meni Kolumbuksen kanssa kaljalle. Ranchin emäntä ja Kolumbuksen rakastajatar, Ella nimeltään, ei tykännyt tästä ja muutti vaihto-oppilaaksi Intiaan.
Tällä välin lammaspaimen samoili metsässä kuin eksynyt kuukkeli. Kolumbus keitti viinaa ja lauloi, keitti viinaa ja lauloi. Sitten loppuivat tupakat. Niinpä miehet päättivät lähteä metsästämään jääkarhuja pohjoisnavalle. Siellä eskimo, Einari nimeltään, surmasi sekä Kolumbuksen että lammaspaimenen.
Vuosia myöhemmin Ella tapasi Einarin chatissa. Ella kirjoitti nimimerkillä "Nuori kameli" ja Einari käytti nimimerkkiä "Pohjoisten tuulien tappaja". Ella ihastui heti. Einari kysyi Ellalta: "Alaksä oleen?" Ja Ella alko. He saivat 13 eskimomulattia.
Myöhemmin Einari stressaantui, mutta perheterapian ja hyvien ystävien tuella hän selvisi. (13 mulattitytön kasvattaminen ei ole lasten leikkiä.) He kävivät yhdessä perheterapiassa ja pääsivät Sunnuntaivekkariin, jossa Raimo Vakkuri haastatteli heitä.
Joskus iltaisin, kun Ella istuu parvekkeella tupakalla ja katsoo pohjoisessa loimuavia revontulia, hän muistaa entistä miestään ja lammaspaimenta. - Siellä jossain ne jörnii, pohjoisilla, ajattelee Ella. Sitten Ella menee sisään ja kirjoittaa päiväkirjamerkinnän:
Kuinka kuljettaakaan meitä Elämä,
mantereelta mantereelle,
kuinka nivoutuvatkaan toisiinsa
kohtalot.
Jossain välähtää revontulet
ja yhdessä hetkessä,
yhdessä hetkessä
on kaikki.
Ja silti olemme kuin nuoria napatanssijoita,
joiden testosteronin tuoksussa
nuoret tapiirit eksyvät viidakoihin,
ja autiomaiden syleilyssä
kameli ei tykkää kyttyrää.
Naapuri raottaa verhoa ja näkee valon, joka loistaa Ellalta ja Einarilta ja ajattelee: Niillä on parisuhde kunnossa. Ja yhteisiä tuttuja.
Tärkeitä tiedotteita maailmakaikkeuden tapahtumista:
- Jäädykepiirikunta (Legendat elävät!)
- Krapulablogi
- Mikä hätänä
- Sun Äitis
- Maija Mallikortti
- Arina - Lyhyet raapaisut
- Uponnut järvi
- Rahinaa
- Jokin Meni Pieleen
Aikaisemmat
- Hyvää uutta vuotta!
- Tubstsurda!
- Missä ovat kaikki armaani?
- Oodi
- Kohtuullista
- Kaikki se mitä olen aina halunnut sanoa
- Perusmeininkiä!
- Hans Liimataisen konditoriareissu
- Tämä on hyvä suunta
- 6.12.
Ars skitso
- syyskuuta 2005
- lokakuuta 2005
- marraskuuta 2005
- joulukuuta 2005
- toukokuuta 2006
- marraskuuta 2006
- joulukuuta 2006
- helmikuuta 2007
- kesäkuuta 2007
- lokakuuta 2007
- joulukuuta 2007
- lokakuuta 2008
- kesäkuuta 2010
- elokuuta 2011
- joulukuuta 2013
