Missä ovat kaikki armaani?

On se niin väärin, että kun on esim. vain noin pari vuotta ulkona blogikuvioista, ja sitten kun palaa, kaikki onkin toisin. Ja kun palatessaan huomaa, että joku aivopäästäisen äpärä onkin lopettanut bloginsa, siitä saa kyllä nystyröitä takapuoleensa. Kun toivorikkaana täynnä iloa ja hilpeää seksismiä, pää täynnänänsä mitä ihanimpia homofobioita, kirjoittaa osoiteriville sen rakkaan, kauan kaivatun ja söpön blogin nimen tai klikkaa jotakin muuta täysin vähäpätöistä mutta sensuellia linkkiä, joka johtaa tuohon puheena olevaan ihanaiseen blogiin ja kun ruudulle levähtää isoin kirjaimin sanat

Not Found

niin silloin iskee takapuoleen se jo edellä mainittu rupi. Ei jumankekka!

Blogeja ei saa lopettaa!

Blogia saa kyllä olla päivittämättä, mistä tämäkin blogin esimerkinomaisena heteroseksuaalisena ilmentymänä voisi tässä yhteydessä mainita. Mutta lopettaa niitä ei saa! Ei, ei, ei!

Tämä aivopäästäisen äpärä, joka karvaan kiukkupukaman on lykännyt minun oikeanpuoleiseen pakaraani, on Paranna maailmaa -blogi. Siis jos olette nähneet tätä petturia, äitien raiskaajaa ja täydellistä ketkulipers... ketkulipentelettä, ilmoittakaa siitä minulle mitä pikimmiten. Kaipaan tuota höpönassua ihan suunnattomasti ja munaskuuni palavat kiihkeästä halusta, silmäni leimuavat kuin eebenpuusta veistetyn egyptiläisen harakan punakan kiimaiset pupillit häntä nähdäkseni! Ilman häntä olen kuin masentunut, jogurttiin murheensa upottava kiimainen kirahvi!

Lupaan teille, että Toisinaanajattelija ei ajattele lopettavansa blogiaan koskaan! Ei koskaan! Lisäksi lupaan ja pyhästi vakuutan päivittäväni blogiani ainakin kerran viidessä vuodessa. (Jaloa, mitä?)

Minä saatan olla orpo äidinraiskaaja ja vuohennussija, mutta petturi en koskaan! En sitten kopskaan! (Mistä helvetistä tuo savolainen liudennuskonsonantti eksyi tuohon?)

Nyt kun aloin ihan kunnolla avautua, kertonen teille myös sen, että olen itse unohtanut kahden muun blogini käyttäjätunnuksen. Tämän huomattuani vasen pakarani turtui välittömästi kauhusta kankeaksi kurpitsaksi. Jotta näin ei tapahtuisi tämän blogin kohdalla laadin itselleni seuraavan muistirunon:

Silmäsi kirkkaat
tähdistä katsoivat minua,
vanhaa ketkulipersettä.

Tee tähtiini tee,
oi Eppu, Eppu.
sinä kohtalaisen Normaali
armas kultamulkkuvasikkani.

ja kun yksi hävittäjälentäjä,
heittää lemmensuukkoja
heittää immelmanneja,
minun päiväni on oleva
sinun kainalossasi
oi armas lemmittyni,
sinä ihanainen puutarhani jalolemmenkirsikka!

Siis

Kuinka voisin unohtaa?
kuinka voisin unohtaa!

Olkoon meille muistutuksena
noista ihanista lupauksista,
joita vuodatimme toisillemme
Tigrisin rannalla
lahon bodhipuun lempeissä varjoissa,
kaikki tämä.

Sinä lemmittyni,
etten koskaan unohtaisi.
Etten koskaan unohtaisi!

Amen ja silakka!

Eikö ollutkin hieno! Tosin tämä hempukkamainen muistisääntö paisui niin pitkäksi kuin oljenkeltaisen koulutytön oljenkeltainen letti, ettei tuosta ota einarikaan selvää.

Mutta siis:

Jos olette nähneet tuota kaipaamaani enkelinmuotoista ketsuppikeimailijaa, ilmoittakaa siitä pikimmiten minulle tai kertokaa hänelle ainakin kaipaukseni syvistä kuumista aalloista ja lahjoittakaa hänelle kimppu tuoreita kevätaamukasteen kostuttamia hiirenkorvakoivunlehtivitsoja, joilla tulen läimimään häntä päästä varpaisiin, jos hänet vielä tapaan!

Tsau ja lepo!