Trauma K-kaupassa

Keskellä K-kaupan elintarviketiskiä minä sitten repesin. En kestänyt enää. Vuosien, vuosien sisälläni velloneet tukahdetut toiveet purkautuivat sanoiksi, valtava sisälläni muhinut musta möykky purkaantui korvia särkeväksi parkaisuksi. Minä huusin: ANTAKAA MINULLE KUUKAUTISET! MINÄ HALUAN KUUKAUTISET! Miksen minä saa maistaa tätä elämän nektaria? Minä niin tahtoisin! Minä protestoin, juoksin vaippaosastolle, heittäydyin vaippahyllyyn ja vaikersin, taoin pienillä karvaisilla nyrkeilläni vaippakasoja, heittelin tampmakseja (PepsiMaxin serkku muuten) pakastelokeroihin ja kuristin ohimennen pari mummoa. Riehuin siis oikein kunnolla.

Sitten tuli naispoliisi ja vei minut putkaan. Voitteko kuvitella! Naispoliisi! Ei, elämä ei armahda! Lyö vielä lyötyä. Iskee ironialla.

Jouduin siis putkaan. Taas! (Voi tätä elämää!). Pyysin vartijaa tuomaan minulle oolveis ultria, niitä kevyitä, niitä imukukyisiä, niitä ihania! Niihin tahdoin kuivata kyyneleeni! Mutta vartija, tuo karski mies Karjalasta, paukautti tirkistysluukun kiinni ja murahti: - Tillitä tiiliseinään, liero!

Miksi meitä miehiä sorretaan? Miksi emme saa kokea tätä elämän ydintä? Vetoan tutkimustuloksiin ja tasa-arvoon. Me haluamme ne! Ja te siskot. Emme me ole kiittämättömiä. Ehei. Jos annatte ne meille, saatte meiltä vaihtarina stondiksen. Ette tiedäkään kuinka kiusallinen kaveri se on. Kun yrittää olla sivistynyt ja tehdä kassaneitiin vaikutusta, niin sieltä se vain tulee. Sille ei voi mitään. SILLE EI VAIN VOI MITÄÄN! Ja sitten kun on kassaneidin kanssa puhunut sivistyneesti pari kuukautta ja ollut nokkela, käynyt elokuvissa, ostanut popcornit ja sen sellaista, ja vastannut myöntävästi kysymykseen "meille vai teille". Niin sitten. NIIN SITTEN SITÄ EI OLE! Saatte kokea sen siskot! Se ei tule vain kerran kuussa! Se on tai ei ole AINA JA KAIKKIALLA.

Joten älkää yhtään äriskö jos vetäydymme joskus kaveriporukalla ryyppäämään. Me ryyppäämme ainoastaan siksi, että meillä on se tai että meillä ei sitä ole. Ja ryyppäämme myös siksi, ettei meillä ole niitä mitkä teillä on, vai mitä veljet? - Yhtykää taisteluun, veljet! Veljet? - VELJET! MIKSI TE OLETTE NIIN HILJAA!? VELJET!!!

Mutta veljet, miksi teillä on nuo ketjut ja tuo moukar


Tsäpter tuu: Olevainen puskee ytimeen

Taistelu tampakseista, veljet petti.

Mikä minuun iski?

Olen jossakin. Niin yksin, niin yksin. Mieleeni sukeltaa sekavia kuvia. Minulla on kolmetoista mulattiveljeä, jotka juovat Tampmaxia. Minulla on ja minulla ei ole. Ja minä en ole.

Herään loisteputkien hämärään loisteeseen. Yksi lamppu vilkuttaa. Iskee silmää. Hitaasti tajuan: tämä on sairaala. - Veljet? kuiskaan. Sairaanhoitaja tulee. Peittelee ja rauhoittelee. Koetan käsiäni ja jalkojani. Tämä olen siis minä. Tämä on siis sairaala ja tämä on minä, vai olenko vai enkö ole? Jossain kuuluu olevan radio päällä. Vesku Loiri laulaa:

...vai aatella:
laps olen auringonlaskun en koiton,
mies olen valkeuden vaikka en voiton
siksi mun murtua täytyy
siksi mun murtua täytyy

Vesku Loiri ainakin on, ajattelen. Sitten taas ajattelen, että olenko minä ja mikä minulla on ja onko minulla ja mitä minulla on.

Sairaanhoitaja on kiva. Rauhoittelee ja sanoo, että olet vielä vähän sekava, kaunis poika. Kertoo olevansa joku Ransu. Kertoo, että hänelläkin oli kerran plussakortti. Hän kyllä tietää. Kertoo millaista on, kun on ja kun ei ole ja silti on. Hänen lempeän möreä äänensä vaivuttaa minut uneen ja näen unta vaaleanpunaisista elefanteista ja gorilloista, jotka eivät ole. Vihreä vompatti tarjoaa minulle banaania ja vakuuttaa, että hän on vaikka hänellä ei ole. Mietin, olenko itse vai olenko vain olevinani. Päätän että en ole, vaikka olevinani olen. Marakatti naurahtaa poikamaisesti ja sanoo: - Olehan siinä, senkin!

Uni hajoaa ja vähän aikaa kaikki on ja ei ole. Minulla on ja ei ole. Istun maitolaiturilla tytön kanssa ja meillä molemmilla on. Kaikki on hyvin.

Vai onko?

Sitten sairaanhoitaja tulee ja sanoo: - Nyt kaunis poika vaihdetaan vaipat. - MITÄ, karjaisen ja hypähtelen kattoon kuin vaivainen puuta nussiva paviaani. - ONKO MINULLA NE!?

PS: Ensi kerralla puhun synnytyksestä. Sepäs se vasta onkin epäreilua! Vai mitä velj

Puspus

Joskus on niin kiire, ettei ehdi kirjoittaa blogia.
Joskus hukkaa ajatuksen, kun kirjoittaa blogia.
Joskus ajatus tulee lenkillä, eikä voi kirjoittaa blogia.

Kuskus kirjoittaa blogia, vaikka on kiire.
Kuskus hukkaa ajatuksen ja silti kirjoittaa blogia.
Kuskus käy lenkillä ja kirjoittaa blogia.

Hushus! Älä lue huonoa blogia!

Jan Hus poltettiin roviolla vuonna 1415.

Se on faktaa!

Voiko tämän alemmas postauksissa enää vajota?

Vajota? Hah Herran kiekaisu ja muita runoja!

Joskus ajatus vaan on todella vappaa
ja heittää bloggiin pelkkää rappaa

sano savolainen.

Välihuomautus

Canada!

Ei mulla muuta.

Tarina löyhästä lammaspaimenesta

Asuipa kerran metsässä lammaspaimen, jolla oli kihti. Kihtinsä vuoksi lammaspaimen äänesti aina vaaleissa Paavo Lipposta ja metsästi ruskeita jäniksiä. Lammaspaimenella oli myös koira, jolla oli atooppinen ihottuma.

Eräänä päivänä lammaspaimen lähti Amerikkaan ja meni Kolumbuksen kanssa kaljalle. Ranchin emäntä ja Kolumbuksen rakastajatar, Ella nimeltään, ei tykännyt tästä ja muutti vaihto-oppilaaksi Intiaan.

Tällä välin lammaspaimen samoili metsässä kuin eksynyt kuukkeli. Kolumbus keitti viinaa ja lauloi, keitti viinaa ja lauloi. Sitten loppuivat tupakat. Niinpä miehet päättivät lähteä metsästämään jääkarhuja pohjoisnavalle. Siellä eskimo, Einari nimeltään, surmasi sekä Kolumbuksen että lammaspaimenen.

Vuosia myöhemmin Ella tapasi Einarin chatissa. Ella kirjoitti nimimerkillä "Nuori kameli" ja Einari käytti nimimerkkiä "Pohjoisten tuulien tappaja". Ella ihastui heti. Einari kysyi Ellalta: "Alaksä oleen?" Ja Ella alko. He saivat 13 eskimomulattia.

Myöhemmin Einari stressaantui, mutta perheterapian ja hyvien ystävien tuella hän selvisi. (13 mulattitytön kasvattaminen ei ole lasten leikkiä.) He kävivät yhdessä perheterapiassa ja pääsivät Sunnuntaivekkariin, jossa Raimo Vakkuri haastatteli heitä.

Joskus iltaisin, kun Ella istuu parvekkeella tupakalla ja katsoo pohjoisessa loimuavia revontulia, hän muistaa entistä miestään ja lammaspaimenta. - Siellä jossain ne jörnii, pohjoisilla, ajattelee Ella. Sitten Ella menee sisään ja kirjoittaa päiväkirjamerkinnän:

Kuinka kuljettaakaan meitä Elämä,
mantereelta mantereelle,
kuinka nivoutuvatkaan toisiinsa
kohtalot.

Jossain välähtää revontulet
ja yhdessä hetkessä,
yhdessä hetkessä
on kaikki.

Ja silti olemme kuin nuoria napatanssijoita,
joiden testosteronin tuoksussa
nuoret tapiirit eksyvät viidakoihin,
ja autiomaiden syleilyssä
kameli ei tykkää kyttyrää.

Naapuri raottaa verhoa ja näkee valon, joka loistaa Ellalta ja Einarilta ja ajattelee: Niillä on parisuhde kunnossa. Ja yhteisiä tuttuja.

Hemppari ja Veke

Tähän väliin hieman kirjallisuutta. Tarjottimella Ernst Hemingwayn Vanhus ja meri sekä Veijo Meren Manillaköysi.

Hän oli vanha mies ja kalasteli yksinään soutuveneellä Golfvirrassa. Nyt oli mennyt jo kahdeksankymmentäneljä päivää hänen saamatta kalaa.

Vanhus ja meri on nimensä mukaisesti tarina vanhasta kuubalaisesta kääkästä, jonka pitkään jatkunut epäonni merellä kääntyy ja hän saa koukkuunsa elämänsä fisun. Alkaa kahden suuren kamppailu, joka vie ukolta melkein hengen.

Hempparin kerronta on tasaista ja yllätyksetöntä. Vaikka kirjaa ei voi sanoa tylsäksi, tarinan rauhallisuus ei kuitenkaan oikein innosta. Laadukasta tekstiä, mutta ylen tasapaksua ja jotensakin väritöntä. Ei ehkä aivan minun makuuni.

Aivan toista maata on Veken Manillaköysi, joka on pirteän poukkoileva tarina. Se kertoo sotamiehestä, Keppilän Joosesta, joka päättää tuoda manillaköyden vartalonsa ympärillä rintamalta kotiin. Jos kala meinasi viedä vanhukselta hengen, paljoa helpommalla ei Joosekaan pääse. Mies parka. - Ja lopputulos on kummankin kirjan tarinassa oikeastaan aivan sama.

Manillaköysi on tarina, joka pitää sisällään toisia tarinoita. Tämä tekee kirjasta rakenteeltaan hyvin mielenkiintoisen. Manillaköysi on kirja, joka on melkein pakko lukea toistamiseen. Vanhus ja meri saa levätä rauhassa.

Varsinaisia "lappukirjoja" ei kumpikaan ole eli mitään suuria ajatuksia niissä ei ole. Toki jos haluaa hyökätä naapuriin ilman, että naapurin ukko pystyy ampumaan pyssyllä pyrstöön, tarjoaa Manillaköysi tähän hyvän strategian. - Monia herkullisia kohtia Manillaköydestä kuitenkin löytyy. Tässäpä joitakin poimintoja:

Älä hirtä itseäsi manillaköyteen. Se venyy liikaa.

***

Monipuolinen mies tuo Joose. Hänellä on etupuoli ja takapuoli, suulas sotamies totesi.

***

Vääpeli käveli arvokkaasti seinän viereen, ojensi kätensä seinää vasten ja jännittyi työntöasentoon. Sitten hän huusi komentoäänellään.
- Jos et tule sieltä katolta alas ja kiireen vilkaa, minä kaadan tämän talon.

Kohta hullun naama ilmestyi näkyville räystään takaa.
- Mitenkä se oli? hän kysyi epäluuloisena. Äskeisestä leuhkuudesta ei näkynyt jälkeäkään.
- Jos et tule sieltä katolta alas kiireen vilkkaa, minä kaadan tämän talon, vääpeli vastasi hänelle.

Hullun naama katosi. Puolen minuutin kuluttua mies juoksi ovesta pihalle. Siellä hoitajat korjasivat hänet talteen ja veivät sisälle.
- Näin meillä hulluja käsitellään, vääpeli uhosi.

***

Kyllä miehellä järki on tallella, mutta äly ei. Siinä se hulluus piileekin.

***

Jos minä oikein ajattelen, ei liene yhtään ihmistä, joka olisi täyspäinen. Hulluiksi sanotaan niitä, jotka eivät itse tiedä hulluuttaan. Viisaiksi sanotaan niitä, jotka ovat hulluja mutta tietävät sen. Hullulle on turhaa mitään puhua, mutta vielä turhempaa viisaalle. Hullu pitää kaikkia viisaina ja viisas pitää kaikkia hulluina. On yhtä hyödytöntä olla hullun viisas kuin viisaan hullu. Parempi on, kun antaa niiden olla omissa oloissaan, niin viisaiden kuin hullujenkin, joku katsoi asialliseksi vielä mutista.

***

- Kuka sellaista on kertonut? - Pikkulintu visersi. Västäräkki, jos tahdotte tarkemmin tietää.

***

Parin viikon kuluttua hän alkoi vihertää.

***

- Tämmöinen pieni mies niin kuin minä saisi hypätä ennen kuin voisi pyllyä haistella, eikö ole totta?
- Totta kuin mikä, Joose vastasi.

Meren Manillaköysi on kirja, jonka melkein täytyy hankkia omaan hyllyynsä. Hemingwayn voi hakea kirjastosta.

(otteet: Ernst Hemingway: Vanhus ja meri (Tammi); Veijo Meri: Manillaköysi (Otava))

Balladi elämän harmaudesta

Kävin saunassa. Ja voitteko kuvitella. Ei tapahtunut MITÄÄN, ei kerrassaan mitään! Kuinka selviän tästä? Kriisiterapiaa! Omenakakkuja! Ketsupissa höystettyjä aaseja! Inkivääriä! Ilosipuleita! Eskadoorassa imellettyjä etanoita! ARRGGH! Sieluani kalvaa tyhjyys, mieleni velloo ylen rauhatonna kuin korillinen kaukaasialaisia kulottajaintiaaneja, noita sulkatöyhtöisiä siivekkäitä, joiden polvisukat ulottuvat kainaloihin ja joiden lihakkaissa reisissä tunnen jalkapuun ihanan tuoksun.

Minä mato, minä miero, minä onneton siipirikko, Voinko enää elää, voiko mieleni enää vallatonna vaeltaa esi-isieni vainioilla? Joudunko hukkaan--- minä! Ah! Mieleni vaikertaa, esi-isieni haamut hyppivät sieluni tantereilla, irvailevat minua, sukunsa surkeaa vesaa, jonka kiuaskivien kuumuus on pehmentänyt, lauteiden lauhkeat löylyt lepyttänyt. Oi, onko enää mies tuo kumarakatseinen kyklooppi, tuo yksisilmäinen lampaannussija.

Voi tätä murheen päivää!

Itken kuin vaippaikäinen vompatti, manaan esille Aleksis Kiven haamut, Päätalon päättömät kanat ja Sibeliuksen, tuon ylvään rautaputkirähisijän.

Soittakaa sinfonia C-duuri, soittakaa, ystävät!

Manaan esille eukalyptuspuiden haamut, Henrik Ibsenin iltarukouksen luen, ja sukellan Munckin Huutoon, vedän kultaiset kehykset pääni yli ja vaivun kohtalon kylmään kehtoon. Olen kuollut, minä mierolainen, minä meuhkaava mulliturpa.

Voi tätä murheen päivää, voi tätä vaikeaa vuotta.

Voinko enää koskaan K-kaupassa käydä, S-marketin hyllyiltä makkaraa maistella, kirjastojen hiljaisuutta sieluuni sivellä? SAANKO ENÄÄ KOSKAAN JONOTTAA SONERAN ASIAKASPALVELUUN? Saanko enää koskaan nähdä katsastusmiehen kaihoisaa katsetta, pankkineidin pihtikinttuja palvoa? Minä mierolainen, minä sukukuntieni surmanloukku! Kuka päästäisi minut tästä piinasta, kuka sieluni solmut aukaisisi ja kanssani iloitsisi kuin viisitoistakesäiset neitsykäiset, kirmaisi veheriäisillä niityillä, kun kantapäistäni karkaisivat ilon lieskat, kesän ihanan Ilmattaret hengittäisivät ja korvaani kuiskisivat impyet ihanat?

Ah kuoloon joudan, mä mato! Jääköön maailma, tulinen Tuonela tulkoon ja minun vaivaisen väsyneen vaivuttakoon ikuiseen lepoon.

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siel on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.

Siel on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
Kaitsia Tuonelan karjaa.

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.

Hepskukkuu.