Hotakainen
Vakavoitukaamme. Vääntäkäämme naamamme puusta veistetyksi toteemiksi ja tehkäämme katsaus aleksiskiven jälkeiseen kirjallisuuteen.
Hotakainen. Kari. Juoksuhaudantie.
Minä raatelen hyvän kirjan kuin piru Raamatun: lappuja on siellä täällä, kohdissa, joissa mielestäni kirjailijalla on ollut jotain tavallista painavampaa sanottavaa. Minua ei yleensäkään kovin paljoa kiinnosta itse kirjojen tarinat vaan pikemminkin ajatukset, joita kirjailija tuo esille päähenkilöidensä kautta.
Hotakaisen teksti on tutun ytimekästä ja nasevaa; joskus nasevuudessa liikutaan aivan falskiuden rajoilla niiden sisällä kuitenkin niukasta pysyen. Tarina sinänsä on ehkä hieman pitkäveteisen jankkaava, mutta pitkästyä ei kuitenkaan ehdi. Lukija tempautuu Matti Virtasen matkaan, ja vaikka se ilmeinen on koko ajan näkyvillä, ei lukija sitä näe. Kotirintamamies uskoo unelmaansa niin vahvasti, että lukija ei voi muuta kuin olla juonessa mukana. Mutta toteutuuko unelma, ja jos toteutuu, millä tavoin? Hotakainen heittää lopuksi realismin päin lukijan naamaa niin taidokkaasti, että tuo loppuratkaisu kruunaa koko kirjan.
Niin, ne laput. Niitä kertyi 13 kappaletta. Ei huonosti. Tässä joitakin herkullisia kohtia.
Aikuisikäni olin ollut onneton miesten töissä. Kateellisena olin seurannut sivusta niitä, jotka puhuvat porakoneista ja sivuleikkureista tuttavalliseen sävyyn. Kätevät miehet näyttivät oudoilta haalaripukuisilta olennoilta. He ilmestyivät meluisan hyväntuulisina rikkinäisten koneiden luo, korjasivat ne ja lähtivät huoltoasemalle kahville. Olin katsonut heidän toimiaan niin kuin katsotaan selittämätöntä luonnonilmiötä.
Mietin, kuka voisi auttaa minua tässä asiassa.
Se ensimmäinen rintamamiessukupolvi, joka oli talonsa itse rakentanut ja niille nimensä antanut, söi tällä hetkellä palvelutalossa hedelmäkiisseliä. He eivät voineet minua auttaa, enkä olisi heidän apuaan mennyt pyytämäänkään.
He taistelivat tämän maan minulle, siihen heidän aikansa meni. Perinnöksi he jättivät yksisanaiset lauseet ja naisenpelon.
En ollut oppinut heiltä mitään, mistä minulla olisi ollut hyötyä kodinhoidossa. Ensimmäistäkään vaippaa he eivät vaihtaneet, yhtään makaronilaatikkoa he eivät valmistaneet puhumattakaan siitä, että olisivat kantaneet korvatulehduslapsia tuntikausia makuuhuoneen ja keittiön väliä. He olivat vapauttaneet maan, naisen vapauttaminen ja kotirintaman huolto olivat jääneet minun sukupolvelleni.
Ei heiltä herunut ymmärrystä minun sodalleni enkä sitä koskaan ollut varsinaisesti pyytänytkään. Ensimmäiset rintamamiehet väittivät, että meille maailma oli helppo. He palasivat rintamalta mieli palasina eivätkä voineet käsittää, miten kukaan sodan jälkeen syntynyt saattoi vakavissaan puhua ongelmista. Jos talossa oli toimiva keskuslämmitys, kylän keskellä kaikille ilmainen koulu eikä tiedossa tykistökeskitystä, on turha narista mistään.
Osuvaa!
Ja toinen:
…jos on kouluttanut itsensä mahdollisimman laajaan tunteiden ilmaisuun, ylilyönti väijyy nurkan takana.
Ainoastaan tuon lauseen vuoksi kannatti lukea koko kirja!
Ja vielä yksi:
Viha on turvallista, se piirtää rajat.
Rakkaus on turvatonta, se häivyttää rajat.
Anteeksianto on vaarallista, se laskee aseet.
Hatunnosto Hotakaiselle! - Ja yksi vatsalihassarja.
(Otteet:Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie, WSOY 2002)
Hotakainen. Kari. Juoksuhaudantie.
Minä raatelen hyvän kirjan kuin piru Raamatun: lappuja on siellä täällä, kohdissa, joissa mielestäni kirjailijalla on ollut jotain tavallista painavampaa sanottavaa. Minua ei yleensäkään kovin paljoa kiinnosta itse kirjojen tarinat vaan pikemminkin ajatukset, joita kirjailija tuo esille päähenkilöidensä kautta.
Hotakaisen teksti on tutun ytimekästä ja nasevaa; joskus nasevuudessa liikutaan aivan falskiuden rajoilla niiden sisällä kuitenkin niukasta pysyen. Tarina sinänsä on ehkä hieman pitkäveteisen jankkaava, mutta pitkästyä ei kuitenkaan ehdi. Lukija tempautuu Matti Virtasen matkaan, ja vaikka se ilmeinen on koko ajan näkyvillä, ei lukija sitä näe. Kotirintamamies uskoo unelmaansa niin vahvasti, että lukija ei voi muuta kuin olla juonessa mukana. Mutta toteutuuko unelma, ja jos toteutuu, millä tavoin? Hotakainen heittää lopuksi realismin päin lukijan naamaa niin taidokkaasti, että tuo loppuratkaisu kruunaa koko kirjan.
Niin, ne laput. Niitä kertyi 13 kappaletta. Ei huonosti. Tässä joitakin herkullisia kohtia.
Aikuisikäni olin ollut onneton miesten töissä. Kateellisena olin seurannut sivusta niitä, jotka puhuvat porakoneista ja sivuleikkureista tuttavalliseen sävyyn. Kätevät miehet näyttivät oudoilta haalaripukuisilta olennoilta. He ilmestyivät meluisan hyväntuulisina rikkinäisten koneiden luo, korjasivat ne ja lähtivät huoltoasemalle kahville. Olin katsonut heidän toimiaan niin kuin katsotaan selittämätöntä luonnonilmiötä.
Mietin, kuka voisi auttaa minua tässä asiassa.
Se ensimmäinen rintamamiessukupolvi, joka oli talonsa itse rakentanut ja niille nimensä antanut, söi tällä hetkellä palvelutalossa hedelmäkiisseliä. He eivät voineet minua auttaa, enkä olisi heidän apuaan mennyt pyytämäänkään.
He taistelivat tämän maan minulle, siihen heidän aikansa meni. Perinnöksi he jättivät yksisanaiset lauseet ja naisenpelon.
En ollut oppinut heiltä mitään, mistä minulla olisi ollut hyötyä kodinhoidossa. Ensimmäistäkään vaippaa he eivät vaihtaneet, yhtään makaronilaatikkoa he eivät valmistaneet puhumattakaan siitä, että olisivat kantaneet korvatulehduslapsia tuntikausia makuuhuoneen ja keittiön väliä. He olivat vapauttaneet maan, naisen vapauttaminen ja kotirintaman huolto olivat jääneet minun sukupolvelleni.
Ei heiltä herunut ymmärrystä minun sodalleni enkä sitä koskaan ollut varsinaisesti pyytänytkään. Ensimmäiset rintamamiehet väittivät, että meille maailma oli helppo. He palasivat rintamalta mieli palasina eivätkä voineet käsittää, miten kukaan sodan jälkeen syntynyt saattoi vakavissaan puhua ongelmista. Jos talossa oli toimiva keskuslämmitys, kylän keskellä kaikille ilmainen koulu eikä tiedossa tykistökeskitystä, on turha narista mistään.
Osuvaa!
Ja toinen:
…jos on kouluttanut itsensä mahdollisimman laajaan tunteiden ilmaisuun, ylilyönti väijyy nurkan takana.
Ainoastaan tuon lauseen vuoksi kannatti lukea koko kirja!
Ja vielä yksi:
Viha on turvallista, se piirtää rajat.
Rakkaus on turvatonta, se häivyttää rajat.
Anteeksianto on vaarallista, se laskee aseet.
Hatunnosto Hotakaiselle! - Ja yksi vatsalihassarja.
(Otteet:Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie, WSOY 2002)
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home