Puolalaiset, veljemme!

Puolalaiset ovat nyt jostain syystä koko ajan mielessäni. En nyt vaan voi sille mitään. Niitä tunkee korvista ja joka paikasta mieleeni. Pääni on täynnä pieniä puolalaisia. Syy on tietysti etupäässä tuon puolalaisen jäniksen, johon aiemmin viittasin ja tietysti niiden hiirien.

Minusta nyt on vaan mukava mollata puolalaisia. Puolalaiset ovat niin kummallisia. En tiedä puolalaisista oikeastaan mitään muuta, kuin että niillä on isot korvat ja minusta se on perverssiä. Ja epäilyttävää.

No tiedän minä puolalaista sen, että ne on köyhiä. Vähänkö kiinnostaa. Niin ja sitten niillä on se Lech Walesa, jonka sukunimi pitää ääntää niin kuin olisi nielaissut kokonaisen kananmunan. Se oli se solidaarisuusjutska. Se oli ihan jees presidentti, josta tuli taas hitsari tai asentaja tai joku sellainen. Sillä oli luonnetta.

Ja on tietysti se kävelijä Korsenjovski. Kova mies. Mutta sitä ei enää ole. Ja Adam Malys. Se hyppääjä. Ja sitten se entinen Pope, se joka ajoi sillä golfkärryllä. Urheilijoita kaikki.

Ja sitten se niiden kieli. Ymmärtääkö sitä kukaan? Oikeastaan minä haluaisin opetella puolaa. En niin paljoa, että sitä oikeastaan osaisin, mutta jonkun tärkeän lauseen. Esim. että Neiti, puserossanne on päästäinen. Voisiko joku ystävällisesti opettaa sen minulle?

Suomalaiset voisivat olla enemmän yhteyksissä Puolaan. Se olisi perverssillä tavalla kiintoisaa. MINÄ RAKASTAN PUOLALAISIA KAIKISTA HEIDÄN PUUTTEISTAAN HUOLIMATTA! - Huomaatteko? Suorastaan huusin tämän sydämestäni löytyvän totuuden maailmankaikkeuteen. Mitä muuta sydämestäni, tuosta sykkivästä suonikohjusta, vielä löytyykään! - Katsotaanpa: Sirppi, vasara, männynkäpyjä, sandaalit, 40 watin hehkulamppu, norjalainen tavaratalo... Oho! - Nyt ymmärrän senkin, miksi sitä Mariaa, sitä Jeesuksen kamua käskettiin tutkiskelemaan sydäntänsä. Vähänkö hän mahtoi hämmästyä, kun löysi sieltä ne kolmen tietäjän bootsit. Eikös se niin mennyt. Ja sitten se J. Karjalainen teki siitä heti laulun, sen Kolme cowboyta ratsastaa... jne. J on hyvä. Se kiekuu niin kuin kukko.

Mutta takaisin Puolaan. Niillähän on sitten se niiden lippu, se punavalkoinen. Tosi mauton. Ja sitten tiedän, ettei ne oikeastaan enää ole kommunisteja vaan nykyisin Amerikan pe**eennuolijoita, vähän niin kuin Suomikin. Ja toisessa Star Warsissa ne saivat turpiinsa. Vähän niin kuin Suomikin.

Naiset on Puolassa rumia ja miehet juoppoja. Ja niiden uusi presidentti on *sensuroitu*.

Who cares.

Näkemiin, tyttöni!

Tähän väliin hieman marmatusta. Minulle kävi nimittäin niin oudoskukkeliskummallinen tapaus, että sain roskan silmääni. - Herra varjele! huudahdin ja marssin paikalliseen arvontatoimistoon, terveyskeskukseen, tuohon sinapintuoksuiseen terva-aivoelmeriin.

Minut otti vastaan kiltinnäköinen pikkulotta, joka vallan pelästyi, kun asiani ilmaisin. Pähkäili vartin sitä, mahtaakohan se olla roska vai joku muu mahdollinen mintunnappi, joka poikaparan silmämunan on ottanut maalitaulukseen. - Herra varjele! ajattelin toistamiseen. - Vieläkö eletään sitä kreikkalaista (vai mitä lienee) aikakautta, jolloin pohtimalla yritettiin selvittää sitä, kuinka monta hammasta esaholopaisen ohjastamalla Urho-ravurilla mahtaakaan olla. Niin, tämä terveyssiskohöpsöläinen kysyi lopulta (asiaa vartin pohdittuaan), että miltä se tuntuu. - Herra varjele! parkaisin ja tällä kertaa ääneen. - Se tuntuu vallan siltä, kuin miltä tuntuu, kun on roska silmässä! - Niin, siltä se varmaan tuntuu, totesi tuo. Viimein uskalsi sentään koskea minun yläluomeeni ja tuota lupsakkaa, leppäkerttumaista ihopoimuani karvan verran kohottaa, ja totesi: - Ei siellä kyllä mitään näy. - Herra varjele! parkaisin jo ties monenennenko kerran ja hypähtelin pitkin seiniä kuin yksisilmäinen (ja tämä ei ole vertaus!) Notre Damen kellonsoittajasisilisko.

Ehdotti lääkäriä. - Herra varj..., pelkän roskan takia! - Noh, hirveän, terveysaseman seiniä kiirineen valitukseni johdosta sairaalapuolen kaikki kutsumuskellot alkoivat soida ja hätiin riensi toinen terveyskeskustäti. Hän raotti jo lähes umpeenmuurautunutta silmämunaani, tiirasi, tirkisteli ja totesi: - Ei siellä mitään ole! - Herra varjele! parkaisin taas ja täysin toivoni menettäneenä kaivauduin tutkimuspöydän jalan rautaputkeen ja huusin kuin Beethoven paskahuussissa. - Taas ehdotettiin lääkäriä.

Olin täysin hajalla ja kohtalooni alistuneena istuin odottamaan lääkäriä, joka tunki luultavasti isoa munkkipossua suuhunsa jossain taukotilassa ja hekumoi ajatuksella: siellä ne sokeat ja rammat mua vuottaa, mutta minäpä syön munkkipossua, sillä minulla on nyt tauko.

Olin jo täydellisen raivon vallassa. Suunnittelin vakavasti jo koko arvauskeskuksen, kirkon ja paloaseman tuikkaamista tuleen, kun muistin, että viime vuonna minua tässä samaisessa, varsin vakavassa kohtalon käänteessä auttoi lastenterkkari. Tartuin tähän viimeiseen oljenkorteen ja soitin tämän ovisummeria.

Tämä otti pojan silmäluomesta kiinni, käänsi sen nurin ja otti vanupuikolla roskan pois ja pisti pari tippaa perään ja sanoi: näin meillä silmäpuolia käsitellään.

Valaisi lisäksi asian poliittista puolta ja sanoi, että ei sairaanhoitajille opeteta tätä temppua enää nykyään. Hänkin oli sen oppinut äidiltään.

Itkin vuolaasti kuin liberoikäinen, juuri nussimaan oppinut maki-apina, ja halasin riemuissani kaikkia odotussalissa olleita mummoja niin lujasti, että kaupunki säästää ainakin neljän mummon pitkäaikaishoidon kustannukset.

Siispä minä kysynkin: mitä hallitus aikoo tehdä!? - Siis hei haloo! Jos sairaanhoitajat eivät enää osaa ottaa roskaa silmästä, niin kyllä tämän maan terveydenhoito on heikoissa kantimissa.

Näin on tosi, oi neitsykäiseni!