Mietteitä
En olisi ikinä uskonut, että blogin kirjoittaminen olisi näin vaikeaa! Minulle kun kirjoittaminen ei ole milloinkaan ollut vaikeaa. Kun on asia, minkä haluaa kertoa, sanat tulevat kuin itsestään. Nyt ei niin ole käynyt. Olen ollut aivan hukassa!
Oikeastaan koko homma johtuu siitä, että minun on ollut hyvin vaikea tavoittaa sitä linjaa, millaiseksi blogini todellisuudessa haluan. Tiedän kyllä mikä se linja on, mutta silti olen hukannut sen. Jos ajattelee liikaa lukijoita, oma linja katoaa. Kirjoituksista tulee helposti mielistelevää perseennuolentaa. Kamalaa!
Toisaalta suhtaudun omien ajatusten julkaisemiseen hieman ristiriitaisesti. Minulla ei oikeastaan ole tarvetta saattaa ajatuksiani yleiseen tietoon. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle tapa, jolla omia ajatuksia voin helposti selventää. Mutta paradoksi syntyy siitä, että kirjoittaminen ei ylitä kirjoituskynnystä, jos kirjoitan vain itselleni.
Lukiessani noita muutamaa postaustani, mitä tänne olen vääntänyt, suorastaan kammottaa! Se en ole minä, joka ne on kirjoittanut. Bloggaaja Pää auki toi hyvin esille omassa syvähaastattelussaan tämän ongelman. Lohduttavaa sikäli kuulla, että jollakin muullakin on ollut oma ääni bloggauksen alkutaipaleella hukassa.
Olen kuitenkin päättänyt, että en poista noita omia, suorastaan surkeita postauksia. On joskus terveellistä nöyryyttää itseään oikein julkisesti. Toinen, ehkä painavampi syy on se, että jos alkaa karsia sitä mitä on sanonut, alkaa samalla asettaa itselleen rajoja, jotka loppupelissä kääntyvät luovaa kirjoittamista vastaan. Mitään rajoja omalle ilmaisulleen ei saisi asettaa. - Olen täällä pariinkin otteeseen nuoleskellut Jäädykepiirikuntaa. Siihen on syy. Kyseinen bloggaja on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun antaa ajatuksen lentää. Elämä ei ole haudanvakavaa.
Loppujen lopuksi ei ole myöskään mitenkään helppoa laittaa julkiseen levitykseen omia syvimpiä tuntojaan. Siitäkään huolimatta, että kirjoittaa anonyyminä. Se on kuitenkin minulle ainoa tapa kirjoittaa. Joku toinen voi kirjoittaa toisin, minä en. Minulle ei ole ominaista kirjoittaa mitään yleispätevää liirumlaarumia. Sen mitä sanon on tultava syvältä minusta. Maailmassa tapahtuu asioita, mutta niistä minä en paljoa välitä. Ja harvoin niitä tunnen tarpeelliseksi kommentoida. Ainoastaan siinä suhteessa, kun ulkoiset asiat heijastuvat omaan ajatteluun, omaan maailmankuvaan ja todelliseen minuuteen, niiden käsitellyllä on minulle jotain mieltä.
Minä pyrin myös julkaisemaan postaukseni tästä lähin myös mahdollisimman pian kun olen saanut ne mielestäni valmiiksi. Se on myös yksi keino autenttisuuden ja aitouden säilymiselle. Jos alkaa metsästää lukijoita esim. juuri julkaisemalla kirjoituksensa tiettyyn otolliseen ajankohtaan, on myynyt sielunsa blogiperkeleelle, tuolle turhamaisuuden yhdelle ilmentymälle.
Tätä vuodatusta jatkuisi vaikka kuinka pitkään, mutta nyt saa riittää.
Että näin, perkele!
Oikeastaan koko homma johtuu siitä, että minun on ollut hyvin vaikea tavoittaa sitä linjaa, millaiseksi blogini todellisuudessa haluan. Tiedän kyllä mikä se linja on, mutta silti olen hukannut sen. Jos ajattelee liikaa lukijoita, oma linja katoaa. Kirjoituksista tulee helposti mielistelevää perseennuolentaa. Kamalaa!
Toisaalta suhtaudun omien ajatusten julkaisemiseen hieman ristiriitaisesti. Minulla ei oikeastaan ole tarvetta saattaa ajatuksiani yleiseen tietoon. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle tapa, jolla omia ajatuksia voin helposti selventää. Mutta paradoksi syntyy siitä, että kirjoittaminen ei ylitä kirjoituskynnystä, jos kirjoitan vain itselleni.
Lukiessani noita muutamaa postaustani, mitä tänne olen vääntänyt, suorastaan kammottaa! Se en ole minä, joka ne on kirjoittanut. Bloggaaja Pää auki toi hyvin esille omassa syvähaastattelussaan tämän ongelman. Lohduttavaa sikäli kuulla, että jollakin muullakin on ollut oma ääni bloggauksen alkutaipaleella hukassa.
Olen kuitenkin päättänyt, että en poista noita omia, suorastaan surkeita postauksia. On joskus terveellistä nöyryyttää itseään oikein julkisesti. Toinen, ehkä painavampi syy on se, että jos alkaa karsia sitä mitä on sanonut, alkaa samalla asettaa itselleen rajoja, jotka loppupelissä kääntyvät luovaa kirjoittamista vastaan. Mitään rajoja omalle ilmaisulleen ei saisi asettaa. - Olen täällä pariinkin otteeseen nuoleskellut Jäädykepiirikuntaa. Siihen on syy. Kyseinen bloggaja on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun antaa ajatuksen lentää. Elämä ei ole haudanvakavaa.
Loppujen lopuksi ei ole myöskään mitenkään helppoa laittaa julkiseen levitykseen omia syvimpiä tuntojaan. Siitäkään huolimatta, että kirjoittaa anonyyminä. Se on kuitenkin minulle ainoa tapa kirjoittaa. Joku toinen voi kirjoittaa toisin, minä en. Minulle ei ole ominaista kirjoittaa mitään yleispätevää liirumlaarumia. Sen mitä sanon on tultava syvältä minusta. Maailmassa tapahtuu asioita, mutta niistä minä en paljoa välitä. Ja harvoin niitä tunnen tarpeelliseksi kommentoida. Ainoastaan siinä suhteessa, kun ulkoiset asiat heijastuvat omaan ajatteluun, omaan maailmankuvaan ja todelliseen minuuteen, niiden käsitellyllä on minulle jotain mieltä.
Minä pyrin myös julkaisemaan postaukseni tästä lähin myös mahdollisimman pian kun olen saanut ne mielestäni valmiiksi. Se on myös yksi keino autenttisuuden ja aitouden säilymiselle. Jos alkaa metsästää lukijoita esim. juuri julkaisemalla kirjoituksensa tiettyyn otolliseen ajankohtaan, on myynyt sielunsa blogiperkeleelle, tuolle turhamaisuuden yhdelle ilmentymälle.
Tätä vuodatusta jatkuisi vaikka kuinka pitkään, mutta nyt saa riittää.
Että näin, perkele!
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home